Serkukset: Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä

Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä
Kirj.
Wiipurissa, 1848. J. Cederwaller poikineen. A.F. Cederwallerin kustannuksella.
Imprimatur:
G. Rein .
Ensimmäinen Jako.
Mökin lapset. Suuri kaupunki. Saara täti. Serkukset. Herrastalo. Weli ja Sisar. Opettaja. Ystäwykset. Ann'-sohwia. Suomalainen tyttö. Sairaanhoitaja. Tunnustukset. Matka. Uutta tointa. Kerjäläismummo. Kohtaus.
Toinen Jako.
Merimies. Omenakuoppa. Talon onni. Aarre. Uudistalo. Selitykset ja loppu.
Ensimmäinen Jako.
Mökin lapset
Eräsnä helmikuun iltana wuonna 1802 näemme yksinäisen mökin suuremman kylän reunassa. Talwi on kowimmillaan; wähäinen osa mustasta lahonneesta seinästä näkyy katolla olewan lumen ja niatoksen wälillä. Korkiat lumi seinät, kahden puolen parin kyynärän korkuista owea owat mökin porstuwana, johon kapukainen polku kylästäpäin on tienä; lumen reunatse pilkistäksen pikkunen päreillä ja riewuilla turattu pieniruutuinen ikkuna, josta kumottaa nyt iltahämärässä punertawa walo, joka näyttää mökin olewan asutun. Lienee kuin paljon onnea tämän ulkopuolisesti tuskin ihmisten asunnoksi tunnettawan hökkelin suojassa? lieneewät tämän pikkuisen mökin asukkaat onnellisemmat kullalle paistawan howin asukkaita? Ken tietää mitkä ilot woiwat wiihtyä noiden lahonnein seinäin suojassa? Astukaamme tuohon pikkuiseen tupaan. Owea awatessamme lyöpi palawalemu kaswoihimme, ja meidän täytyy pusertaa silmämme pian kiini, sillä tupa on täysi kitkerää sawua, ja punertawan samakka pärewalkia läpäjää sen keskellä, wielä enemmän työlästyttäwä näköämme. Nyt selitämme kaksi lasta: tytön noin 12 ja pojan näöltä 10 wuoden iällä, seisowat jonkun mustan kappaleen wieressä. Tultua likemmäksi näemme ja hämmästymme, sillä se musta kappale ei ole muu kuin rumasti kyhätty — ruumiskirstu. Itkusta punastunein silmin ja rukoukseen puserretuin käsin katsoowat lapset siihen, pian järkähtämattömillä silmillä. He tahtoowat wielä nähdä, ja muistiinsa painaa siinä, pitkälliseltä taudilta raadeltuja ja nyt kuoleman jäykistämiä kaswoja, jotka heille oliwat olleet rakkaimmat tässä maailmassa; heidän äitinsä, ainoa turwansa, lepää äsken ummistettuna ruumiskirstussa. Kaikki ympärystönsä todistaa köyhyyttä ja puutosta. Äiti oli kuitenkin jättänyt heille rikkaan perinnön: totisen jumalan-pelon ja luottamisen hänen isälliseen huolenpitoonsa. Wanha eukko häärii pyyhkien pöytää ja penkkiä, hawuttaa jo ennen hiekattua lattiaa. Se on kylän wanha Anni. Hän on koko kylän yhteinen ruumiin pesiä ja ummistaja, hautaisten laittaja j.n.e. Hän on nyt emäntänä, ainoana toimitusmiehenä tässä köyhässä mökissä. Nyt katsoo hän owesta ja kuuntelee. Jo tuleewat sanoo hän lapsille, ja laittaa wiimeisiä paikkoja laitokseensa.