Elämän hawainnoita 02: Waimoni; Puutteen Matti

Produced by Tapio Riikonen
ELÄMÄN HAWAINNOITA II: Waimoni; Puutteen Matti
Kirj.
P. Päivärinta
WSOY, Porvoo, 1890.
Olin kerran asiaini tähden matkustamassa. Oltuani kaukana kodistani, oudossa paikkakunnassa, tulin iltasella suureen talonpojan taloon. Heti kartanolle tultuani huomasin, että kaikki talon rakennukset osoittiwat warallisuutta ja hywää järjestystä. Kaksi wankkaa asuinrakennusta oli kartanossa, jotka kaiken puolesta oliwat hywässä woimassa: seinät oliwat wuoratut ja maalatut, akkunat kaksinkertaisilla laseilla warustetut, sawutorwet katoilla oliwat eheät, rapatut ja walkeiksi kalkitut, ja toisen rakennuksen edessä oli kauniisti rakennettu ja paljoilla Laseilla warustettu kuisti; muut huoneet oliwat myös hywässä woimassa ja järjestyksessä. Kun olin jo mielestäni liiaksikin ajellut sinä päiwänä hewosellani, päätin olla talossa yötä. Menin siis sille puolelle, jossa talon wäki näytti asuwan, ja pyysin yösijaa, jonka perheentuwassa olewa renki kohta lupasikin. Kannoin siis kaikki kapineeni huoneeseen. Heti sisään tultuani weti talonwäen ja erittäinkin isännän käytös huomioni puoleensa. Wäki käyttäytyi niin hiljaisesti kuin jossain hywin surullisissa hautajaisissa. Nuoren wäenkään kaswoilla ei näkynyt sitä hilpeyttä eikä iloisuutta, joka elämän tawallisesti tekee niin wilkkaaksi ja hauskaksi perheissä iltasilla, kun he työstä tulewat, ja joka poistaa kaikki elämän surut ja huolet ja päiwän ponnistusten waiwat. He puheliwat toisillensa wain kuiskaamalla ja kaikkea kolinaa näkyiwät he wälttäwän niin paljon kuin mahdollista; toisiansa silmiin katsoiwat he usein kysywästi ja ujosti. —Isäntä oli noin keski-ikäinen mies; hän oli pitkähkö, laiha ja kuihtuneen näköinen. Hän istui penkillä kymärässä, molemmat kyynäspäät polwilla; käsiinsä turwasi hän milloin koko kaswojansa, milloin wain otsaansa, ja tuossa asennossa näytti hän sywiin ajatuksiin waipuneelta. Wäliin hän kohotti itsensä suoraksi, mutta jälleen waipui hän pian taas entiseen asentoonsa. Hänen silmänsä kiilsiwät niin kummasti, ikäänkuin ne olisiwat olleet lasittuneet; hän katsoa tuijotti lakkaamatta yhteen paikkaan lattiaa, ja silloin tällöin puhkesi hänen rinnastaan sywä, kumisewa huokaus, joka tuntui siltä kuin se olisi haudasta tullut. Isännän tila tuommoisena näytti mielestäni hywin arweluttawalta ja wieläpä kauhistawan kammottawaltakin. Ei kukaan talon wäestä kysynyt minulta mistä ja mikä minä olin ja mihinkä minä menin, jotka aina owat tawalliset kysymykset ja joista pitää tehdä selitykset wieraan tultua taloon. Tuo kaikki teki oloni talossa ikäwäksi.