Kylään tullessa

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
P. Päivärinta
Oulussa 1884. Oulun Uudessa Kirjapainossa.
Kerran kun matkustin oli minulla eräs neljätoista vuotias, utelias poika toverina. Se on kyllä paha, kun melkein kaikkien kertomusten pitää alkaa noilla sanoilla, mutta mitäpä sitä ihminen paljon näkee oman huoneensa seinien sisällä. Tosin löytyy sielläkin paljon vaariin ottamista perheellisen elämän piirissä, mutta se on paremmin yksityistä laatua, jonka lähteet pian ehtyvät. Ilman sitä, perhe ei ole kansa, joka vasta luopi kokonaisen kuvan omasta itsestänsä. Jos siis tahtoo noita kuvien murusia — jotka ovat kovin moninaisia — kokoilla, täytyy sen tapahtua itsensä kansan keskellä ja sinne ei tule kukaan, jos ei liiku joskus kotiliedettä edemmäksi. — Siinähän syy, jonka vuoksi usea kertomukseni alkaa: Kerran kun matkustin j.n.e.
No niin. Kesä oli kauniimmallansa ja puolentoista penikulmainen taloton taival oli edessämme. Varhainen aamu oli taipaleelle lähteissämme ja ilma oli mitä ihanin. Taivas oli peitetty puoleksi lämpymän näköisillä pilven hattaroilla, joiden lomista kesäinen aamu-aurinko loi valoa ja lämpöä. Kastepisarat kiiltelivät auringon valossa puiden lehdillä ja kukkien vielä puoleksi ummistuneilla tertuilla niin kirkkaasti kuin timantti. Lämpöinen etelätuuli puhaltaa huhautteli tuon tuostakin, josta puut ja koko kasvikunta huojahteli ja nuokahteli, ikäänkuin ne olisivat sanoneet: hyvää huomenta, suuri Luojamme! Minä istuin syviin mietteisin vaipuneena tuossa luonnon ihanassa helmassa. Minä mietin luonnon kauneutta ja Luojan suurta hyvyyttä ihmisiä kohtaan. Minä mietin heidän kiittämättömyyttänsä kaikesta hyvyydestä, jonka Luoja oli ikäänkuin heidän käsiinsä laskenut, sanoen: tulkaat ja ottakaat . Kuinka moni käsittää heistä sen, että kaikkinainen hyvä anto tulee valkeuden isältä ; kuinka moni heistä osoittaa totista rakkautta lähimmäistänsä kohtaan, joita Jumala on niin runsaasti jokaiselle antanut, juuri sitävarten, että ihmiset toisiansa rakastamalla osoittaisivat Jumalaakin rakastavansa.