Sokrateen puolustuspuhe

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Platon
Kreikan kielestä suomensi ynnä johdannolla ja selityksillä varusti
K. G. Aminoff
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1898.
Johdanto.
Sallima oli määrännyt Sokrateen elämään Athenassa aikana, jolloinka sofistit esiintoivat ajatuksensa: ihminen on totuuden mitta , sovittaen sen myös uskontoon ja siveellisyyteen ja tullen siten yhteiskunnan olemassaololle vaarallisiksi henkilöiksi. Heitä vastaan alkoi siksi ankara reaktsiooni. Tahdottiin pelastaa uskonnon auktoriteetti, pelastaa vanha, vakaa moraali, tukahuttaa nuo uudet, alasrepivät, kriitilliset ajantuulahdukset. Mutta tässä vastustuksessa meneteltiin sokeasti. Uudessa ei tehty nim. minkäänmoista erotusta; uusi oli uutta ja semmoisena perin poisperattava. Niin tapahtui myös, että se mies, joka oli täysi vastakohta sofisteille, kuitenkin sai osakseen saman kirouksen kuin he. Tarkoitamme Sokratesta. Että Sokrates oli vastakohta sofisteille, se käy jo riittävästi selville, jos mainitsemme, että hänen katsantoansa voi karakteriseerata kääntämällä sofistein periajatuksen lauselmaksi: totuus on ihmisen mitta . Sokrates katsoi siis, että on olemassa objektiivista totuutta, kun sofistit sitävastoin kielsivät sen: hän oli positiivisen kannan mies, nämät negatiivisen. Mutta toiselta puolen oli hänkin asettautunut entistä maailmankatsantoa vastustamaan; sen toiseksi muuttamisen oli hän valinnut juuri elämäntehtäväkseen. Hänkin niinmuodoin oli reformatoorinen henkilö. Sen vuoksi kohdistui myös häneen yleinen viha sofisteja vastaan ja siinä määrin tavallista suuremmalla voimalla, kuin hän vaikutti kaikissa piireissä, yksin alhaisimmissa ja köyhimmissä, ja hänen ihailijainsa lukumäärä näkyi rajatta karttuvan varsinkin nousevassa nuorisossa, jonka käsissä valtion tulevaisuus oli.
Tällä kannalta katselivat Sokratesta ja hänen pyrkimystään myös ne miehet, jotka oikeudessa esiintyivät Sokrateen syyttäjinä.
Niinkuin tiedämme, päättyi tämä oikeudenkäynti niin, että Sokrates tuomittiin kuolemaan. Hän tyhjensikin pian sen jälkeen myrkkypikarin. Mutta joskin hänen elonsa lanka näin katkaistiin, jäi hänen henkensä kuitenkin perinnöksi hänen oppilailleen, eritenkin Platonille. Tämä mies oli koko sydämellään ollut mestariinsa kiintynyt, häntä milt'ei jumaloinut niinkuin myös hänen ylevää oppiansa, hänen filosoofista maailmankatsantoansa. Sen suurenmoinen kehittäminen joutui nyt hänen osalleen. Sen kautta tuli hänestä myös se mies, joka Sokrateelle hänen kuolemansa perästä tuotti oikeutta ja tunnustusta. Tunnustuksen tuotto on sitä enemmän käteen tuntuva, kun Platon useimmissa filosoofisissa dialoogeissaau panee juuri Sokrateen esittämään aatteitaan. Mutta vieläkin suoranaisemmin hän antoi Sokrateelle oikeutta. Häneltä on nim. meillä muudan teos, joka lennättää murhaavan nuolensa nimenomaan Sokrateen tuomitsijoihin, samalla kuin se toisaalta kirkastaa kristalliksi Sokrateen muiston. Tämä teos on juuri Sokrateen puolustuspuhe .