Sokrateen puolustuspuhe

Kirj.
Platon
Kreikan kielestä suomensi ynnä johdannolla ja selityksillä varusti
K. G. Aminoff
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1898.
Johdanto.
Sallima oli määrännyt Sokrateen elämään Athenassa aikana, jolloinka
sofistit esiintoivat ajatuksensa: ihminen on totuuden mitta ,
sovittaen sen myös uskontoon ja siveellisyyteen ja tullen siten
yhteiskunnan olemassaololle vaarallisiksi henkilöiksi. Heitä vastaan
alkoi siksi ankara reaktsiooni. Tahdottiin pelastaa uskonnon
auktoriteetti, pelastaa vanha, vakaa moraali, tukahuttaa nuo uudet,
alasrepivät, kriitilliset ajantuulahdukset. Mutta tässä vastustuksessa
meneteltiin sokeasti. Uudessa ei tehty nim. minkäänmoista erotusta;
uusi oli uutta ja semmoisena perin poisperattava. Niin tapahtui myös,
että se mies, joka oli täysi vastakohta sofisteille, kuitenkin sai
osakseen saman kirouksen kuin he. Tarkoitamme Sokratesta. Että Sokrates
oli vastakohta sofisteille, se käy jo riittävästi selville, jos
mainitsemme, että hänen katsantoansa voi karakteriseerata kääntämällä
sofistein periajatuksen lauselmaksi: totuus on ihmisen mitta .
Sokrates katsoi siis, että on olemassa objektiivista totuutta, kun
sofistit sitävastoin kielsivät sen: hän oli positiivisen kannan mies,
nämät negatiivisen. Mutta toiselta puolen oli hänkin asettautunut
entistä maailmankatsantoa vastustamaan; sen toiseksi muuttamisen oli
hän valinnut juuri elämäntehtäväkseen. Hänkin niinmuodoin oli
reformatoorinen henkilö. Sen vuoksi kohdistui myös häneen yleinen viha
sofisteja vastaan ja siinä määrin tavallista suuremmalla voimalla, kuin
hän vaikutti kaikissa piireissä, yksin alhaisimmissa ja köyhimmissä, ja
hänen ihailijainsa lukumäärä näkyi rajatta karttuvan varsinkin
nousevassa nuorisossa, jonka käsissä valtion tulevaisuus oli.
Tällä kannalta katselivat Sokratesta ja hänen pyrkimystään myös ne
miehet, jotka oikeudessa esiintyivät Sokrateen syyttäjinä.
Niinkuin tiedämme, päättyi tämä oikeudenkäynti niin, että Sokrates
tuomittiin kuolemaan. Hän tyhjensikin pian sen jälkeen myrkkypikarin.
Mutta joskin hänen elonsa lanka näin katkaistiin, jäi hänen henkensä
kuitenkin perinnöksi hänen oppilailleen, eritenkin Platonille. Tämä
mies oli koko sydämellään ollut mestariinsa kiintynyt, häntä milt'ei
jumaloinut niinkuin myös hänen ylevää oppiansa, hänen filosoofista
maailmankatsantoansa. Sen suurenmoinen kehittäminen joutui nyt hänen
osalleen. Sen kautta tuli hänestä myös se mies, joka Sokrateelle hänen
kuolemansa perästä tuotti oikeutta ja tunnustusta. Tunnustuksen tuotto
on sitä enemmän käteen tuntuva, kun Platon useimmissa filosoofisissa
dialoogeissaau panee juuri Sokrateen esittämään aatteitaan. Mutta
vieläkin suoranaisemmin hän antoi Sokrateelle oikeutta. Häneltä on nim.
meillä muudan teos, joka lennättää murhaavan nuolensa nimenomaan
Sokrateen tuomitsijoihin, samalla kuin se toisaalta kirkastaa
kristalliksi Sokrateen muiston. Tämä teos on juuri Sokrateen
puolustuspuhe .