Professoreita ja ylioppilaita: Kertomus Turusta 1660 vaiheilta

Kertomus Turusta 1660 vaiheilta
Kirj.
Suomensi
Jyväskylässä, K. J. Gummerus’en kustantama, 1888.
Varhain keväällä vuonna 1663 käveli eräänä iltana kolme nuorta ylioppilasta pitkää Hämeenkatua Turussa. He kulkivat luostariin päin, siihen kaupungin osaan, joka oli saanut nimensä muinoin siellä löytyneestä dominikaniluostarista. Tultuansa lähelle kadun loppua poikkesivat he kapealle syrjäkadulle, joka johti Vartiovuorelle. Tämä syrjäkatu oli niin likainen, että oli mahdollista kulkea ainoastaan toista syrjää, pitsin huoneriviä, jossa muutamat laudanpalaset ja liejuun uponneet tiiliskivet sallivat päästä jokseenkin kuivin jaloin. Vaikeampi oli nousta liukkaita vuoren kulmia, joiden rotkot vielä olivat lumella peitetyt.
Päastyänsä vuorelle seisahtuivat he korkeimmalle kukkulalle rakennetun Vartiotornin juurelle katselemaan näköalaa. Heidän jalkojensa juurella levisi Turun kaupunki niinkuin kartalla. Lähinnä, vuoren ja joen välillä, oli luostari komeine kivirakennuksineen, kauempana oikealla Brinkala-rakennus, sisältävä raatihuoneen kellotornineen ja päävahdin, jota sanottiin kortigaaliksi (corps de garde). Tämän vieressä ison torin varrella oli komea hovioikeudenrakennus, ja siitä ulottuivat Kirkko- ja Hämeenkadut, kaupungin paraat kadut, joiden, samoin kuin isontorinkin varrella, oli kivirakennuksia tuomiokirkkoa kohden, joka kohousi kukkulallaan ylpeänä ja mahtavana läheisten rakennusten yli, ja korkeata kirkkomuuria kohden, josta koulun ja akademian rakennukset muodostivat osan, kauempana olivat Ryssänmäki ja sen lukuisat tuulimyllyt ikäänkuin rauhallisina vartioina. Kivikartanoiden ja kirkon punaiset tiilikatot erosivat silmäänpistävästi laskevan auringon valossa köyhempien kaupunginosien, niinkuin Ryssänmäen, Mätäjärven ja Luostarinmäen turvekatoista, joilla sammal ja yökönlehti alkoivat viheriöidä sulaneen lumen kostuttamina ja kevätauringon lämmittäminä.
Joen toisella puolen oli pieni puoti , lähellä korkeaholvista siltaa kivirakennuksineen ja puukirkkoineen, Pyhän hengen kirkko nimeltään, ja siitä ulottui Anningaistenkatu pitkän kärmeen muotoisena aina Anningaisten mäelle saakka, joka oli täynnä mataloita, köyhiä tölliä. Muutoin näkyi toisella puolen jokea ainoastaan leveitä katuja, ja näiden takana kohosi pohjoisessa Räntämäen kirkon jyrkkä katto, koillisessa Nummen kirkko ja lounaisessa Turun linnan mahtavat muurit, jonne rivi mataloita rakennuksia vaihdellen puu-istutusten kanssa ulottui.