Tyttö ja omena

Romaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.
Lääketieteen kandidaatti Ensio Vaahti haukotteli ja nojasi veltosti toisen luokan vaunun sohvanselustaa vastaan. Hän oli jo istua kyyköttänyt junassa kolmisen tuntia, ja vielä hänellä oli puolen päivän matka edessään, ennenkuin hän ehtisi Helsinkiin.
Hän haukotteli uudelleen ja selaili vielä viimeisen kerran läpi Veli Giovannin viimeisen numeron, jonka vitsit hän matkan varrella jo oli ehtinyt lukea niin moneen kertaan, että osasi ne melkein ulkoa. Suomen Kuvalehden filmikaunottarien ja vuosia täyttävien kansalaisten kuvatkin olivat jo täydellisesti syöpyneet hänen mieleensä, ja Urheilulehdestä hän muisti tarkalleen suomalaisten urheilijain kaikkein viimeisimmät maailmanennätykset.
Ei ollut enää mitään muuta neuvoa kuin koetella psykologista kykyään tutkimalla kanssamatkustajien kasvonpiirteitä ja olemusta. Mutta nämä tutkimukset eivät olleet nuoren medisiinarin mielestä erikoisen satoisia. Muut matkustajat olivat totisesti varsin jokapäiväisiä ja mielenkiinnottomia ihmisiä. Pari hyvinvoipaa kauppamatkustajaa, jotka pelasivat korttia ja juttelivat afääreistään. Teräväpiirteinen, tarmokkaan näköinen majuri, joka tällä haavaa kuorsasi nurkassaan ja jonka pitkät sääret aina olivat tiellä. Keski-ikäinen herra ja hänen turkiksiin kääritty rouvansa, jotka eivät koko matkan varrella olleet vaihtaneet kahta sanaa keskenään. Rouvaa vastapäätä istuva maalaisisäntä oli hautaantunut sanomalehtensä taakse, ja tämän vieressä istuva nuori neiti katseli haaveksivin silmin ulos ikkunasta ihaillen nopeasti ohikiitävää isänmaansa luontoa.
Ensio Vaahtikin koetti katsella luontoa — koivuja ja kuusia ja kivisiä mäkiä ja puhelinpylväitä. Mutta vähitellen hänen katseensa siirtyivät ihailemaan nuoren neidin punertavia poskipäitä ja supisuomalaista pientä nenännypykkää. Mutta hänen silmäilemisensä ei osunut otolliseen maaperään — kun neiti huomasi, että häntä katseltiin, käänsi hän nyrpeänä kasvonsa pois ja rupesi lukemaan Courths-Mahleriansa.