Donatienne

Kirj.
René Bazin
Suomentanut
Santeri Rissanen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.
Ros Grignonin mökki. Matkalle lähtö. Matkalla Parisiin. Perkkiö. Ryöstö. Viimeinen sunnuntai kotona. Jäähyväiset. »Café Donatienne.» Teatterissa. Ohikulkija. Kesä. Äiti.
He istuivat, mies ja vaimo, kummulla kyyhöttävän tupansa kynnyksellä, pää käteen nojaten. Mies oli harvinaisen kookas, vaimo tavattoman pieni; molemmat polveutuivat vanhoista bretagnelaisista suvuista. Illan varjot sulkivat heidät jo syliinsä.
Istujain eteen avartuvan näköalan laajuutta voi kummun laelta aavistella vain taivaan ranteella olevasta kapeahkosta, peninkulmaisesta, siellä ja täällä kohoavien mataloiden kukkuloiden katkaisemasta ruskojuovasta. Ruskon hohdetta ei liiennyt taivasta peittäville paksuille pilville eikä hämyssä rinteinensä maininkimaisesti aaltoilevalle Lorgesin metsälle. Pilvet ja puiden latvojen välillä kiiriskelevä sumu levisivät samansuuntaisina kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa. Silloin tällöin lehahti ilmassa voimakas tuoksu — öisen metsän henkäys. Metsikön laidassa, kolmisen sataa metriä mökistä, häämötti äsken muokattu maapala ruskeana täplänä. Sen vieressä oli laihaperäinen leikattu tattaripelto ja pellonlaidalla pienehkö, sorainen ja värihernettä kasvava kumpu. Kummun laella oli Ros Grignonin mökki.
Perhe kitui puutteessa. Mies oli nainut sotapalveluksesta päästyänsä erään merimiehen tyttären. Tytär oli ollut palveluksessa Yffiniacissa, Ploeucin naapuripitäjässä. Hän oli saanut siellä säästetyksi muutaman frangisataisen. Säästöjensä lisäksi omisti hän vain valkean, siipiniekan, alppiorvokin teriötä muistuttavan bretagnelaispäähineen ja sen alla eloisan, viattoman, tumman silmäparin.
»Mennään tupaan», kehoitti Louarn.
Jeanin sulkiessa ovea kiiltäväksi kuluneella puutangolla oli vaimo, miestänsä uteliaampana, nostanut permannolta pulloon pistetyn kynttilän pöydälle ja kysyi vilkkain, kiiluvin katsein:
»Jean, keneltä luulet sen olevan?»