Elämäntarinoita syrjäkadulta

Kirj.
Ricarda Huch
Tekijän luvalla suomentanut
Hilja Walldén
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.
Unessa olen nähnyt jälleen Riemuportinkadun. Nousin tuota jyrkkää, koleista katua ylös, jota niin usein olen kulkenut todellisuudessakin. Mutta nyt en pysähtynyt pyhän Antoniuksen talon edustalla; vasta ylhäällä, kadun päässä, seisahduin ja katsoin taakseni. Kulmatalon vieressä oleva lyhty paloi, sillä oli yö; tuttu oli minulle tuo likaisenpunainen liekki, joka tomuisen, yhdeltä sivulta rikkinäisen lasin takaa tuskin kykeni valaisemaan puoltakaan jyrkästi alenevasta kadusta. Taivas oli synkkä ja tähdetön, ilmanrannalla vain hohti häikäisevän valkoinen viiru ja sen alapuolella kohtasi katseitani pala merta, joka näkyy tältä paikalta. Nyt vasta kiintyi huomioni siihen, että kadulla vallitsi kuolonhiljaisuus. Kuinkahan myöhäistä olikaan? Paloihan lyhty vielä, ja sitä paitsi taukosi touhu Riemuportinkadulla vasta kotvasen keskiyön jälkeen; kuuluipa läheisistä kapakoista usein hälinää melkein aamuun saakka. Nyt en kuullut naurua, en laulua, en mandoliininsoittoa, en edes kaivonkaan lirinää. Kerran olin kuulevinani Riccardon kainalosauvan tuttuun tapaansa iskevän katukiviin ja yritin huudahtaa: Riccardo, missä olet? Missä olet ollut kaiken tämän aikaa? — mutta en saanut ääntä esille kurkustani. Pyrkiessäni pääsemään ääneen sammui äkkiä vieressäni oleva lyhty, ja kammo valtasi mieleni, sillä ohitseni ei ollut kulkenut yövahtia eikä ketään muutakaan. Kun nyt katsahdin pitkin tuota pimeätä katua, näin maassa hiipivän, matavan jotakin, joka minussa herätti pelkoa, jo ennenkuin oikein käsitinkään, mitä se oli. Yhä selvemmin aloin pimeässä erottaa pantterinkaltaisia olentoja, joiden häntä hitaasti heilui puolelle ja toiselle, ja vihreät, hehkuvat pisteet, jotka minua lähenivät, tunsin nyt ahnaiksi, julmiksi pedonsilmiksi. Huolimatta vaarasta, johon olin joutunut, ja sen herättämästä tuskasta ihmettelin sitä, etten kuullut petojen ulvovan, vaikka ne aukoivat kitaansa, niin että voin nähdä niiden terävät hampaat. Silloin kajahti kimeä, kauhea huuto taloista, joissa tähän saakka oli ollut aivan hiljaista. Sinne olivat siis hiipineet nuo pedot, joita en enää nähnyt missään, ja ne olivat käyneet nukkuvien asukasten kimppuun. Akkunat ja ovet olivat kaikki tyyni suljetut, mutta kun jännitin katsettani, näytti minusta siltä kuin muurin raoista olisi virrannut verta. Ei epäilemistäkään, — suurina, tummina pisaroina tulvi sitä kivien välitse esiin yhä nopeammin ja vuolaammin, valuen muuria pitkin maahan. Nyt kuului taas räikeä kirkaisu, ja se herätti minut: todellisuudessa kuului kadulta huutoa, vaikkei niin kovaa ja kammottavaa, kuin miltä se minusta unessa oli kuulunut.