Unelmia takkavalkean ääressä

Kirj.
Richard Volkmann-Leander
Saksankielestä suomensi
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903
Esipuhe Ihmeelliset urut Sydänkäpynen Näkymätön kuningaskunta Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja kuninkaasta, joka ei taitanut huuliharppua soittaa Ihmesormus Heino suossa Vanhain akkain mylly Pieni kyttyräselkäinen tyttö Lasten kasku Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet Taivas ja helvetti Pikku neekeri ja kultaprinsessa Unipuu Vanha matkakirstu
Esipuhe
Näitten, nyt suomalaiseen kieliasuun puettujen satujen kertoja,
joka käytti salanimeä Richard Leander, on vuonna 1889 kuollut etevä
saksalainen tiedemies, Hallen yliopiston kirurgian professori, Richard
v. Volkmann.
Ranskalais-saksalaisessa sodassa vv. 1870-1871 seurasi hän ylimmäisenä
kenttälääkärinä saksalaista sotajoukkoa Ranskaan ja Pariisin.
Pitkällisen piirityksen aikana kirjoitti hän ikävinä puhdehetkinä nämät
sievät sadut, jotka hän ensin kirjeinä lähetti lapsilleen. Rauhan
palattua julkaisi hän ne ystäviensä hartaista kehoituksista nimellä:
Unelmia ranskalaisten kamiinien ääressä (Träumereien an französischen
Kaminen), jo siten muistuttaen niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne
olivat syntyneet.
Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1871; vuonna 1894 oli niitä
Saksassa painettu kokonaista 24 painosta ja sillä välin käännetty
toisillekin kielille, kuten esim. ruotsiksi v. 1881. Näiltä ajoin on
allekirjoittanut yhä muistanut etevän tiedemiehen satujen muotoon
puettuja pikku kertomuksia, ja tarjotessaan valikoiman Leanderin
satuja suomalaiselle yleisölle, toivoo hän, että ne tässäkin asussa
saavuttavat ystäviä pienokaisten keskuudessa.
Suomentaja .
Ihmeelliset urut
Kauvan, kauvan aikaa sitten eli kerran nuori, taitava urkujenrakentaja,
joka oli tehnyt monet urut, joista viimeiset aina olivat edellisiä
paremmat. Vihdoin teki hän kerran urut, jotka olivat rakenteeltaan
niin ihmeelliset, että ne alkoivat soida itsestään, kun kirkkoon
astui Jumalalle otollinen morsiuspari. Kun hän oli saanut nämä
urut valmiiksi, rupesi hän hakemaan itselleen morsianta, valitsi
sitten hurskaimman ja kauneimman maansa tyttären ja laitatti omia
häitään. Mutta kun hän morsiamineen astui kirkon kynnyksen yli, ja
häntä seurasivat hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkässä jonossa,
kullakin kukkaiskimppu kädessä, oli hänen sydämensä ylpeyttä ja
kunnianhimoa täynnä. Ei hän ajatellut morsiantansa eikä Jumalaa,
vaan sitä ainoastaan, että hän oli ylen taitava mestari, jonka teon
vertaista ei kukaan taitaisi luoda, ja että kaikki ihmiset tulisivat
kummastelemaan ja ihmettelemään häntä, kun urut alkaisivat itsestään
soida. Niin astui hän kauniine morsiamineen kirkkoon — mutta urut
olivat ääneti. Se pahoitti kovin urkujenrakentajan mieltä, sillä hän
luuli ylpeydessään, että vika oli ainoastaan hänen morsiamessaan ja
ettei tämä ollut hänelle uskollinen. Hän ei koko päivään puhunut
sanaakaan hänen kanssaan, pauloitti salaa reppunsa ja läksi matkaansa.
Kun hän sitten oli kulkenut kauas pois, monen sadan peninkulman päähän,
asettui hän vihdoin vieraaseen maahan, jossa ei kukaan häntä tuntenut
eikä kukaan hänestä välittänyt. Siellä eli hän yksinänsä kymmenen
pitkää vuotta; silloin tuli hänen sanomattoman ikävä kotiin, hyljätyn
morsiamensa luo. Hänen täytyi yhä vaan ajatella, kuinka hurskas ja
kaunis hänen morsiamensa oli ollut ja miten hän oli hänet häijysti
hyljännyt. Tehtyään turhaan kaiken, minkä taisi, tukehuttaakseen
ikäväänsä, päätti hän palata kotiin pyytämään morsiameltaan anteeksi.
Hän kulki päivät ja yöt, niin että hänen jalkopohjansa tulivat
vereslihalle ja kuta lähemmä kotiseutuaan hän tuli, sitä kovemmaksi
kävi hänen kaihonsa ja sitä suuremmaksi hänen pelkonsa, ettei hänen
morsiamensa enää pitäisi hänestä yhtä paljon eikä enää olisi hänelle
yhtä ystävällinen kuin ennen. Vihdoin näki hän synnyinkaupunkinsa
tornien kaukana auringonpaisteessa kimaltelevan. Silloin rupesi hän
juoksemaan minkä jaksoi, niin että ihmiset hänen takanaan puistelivat
hänelle päätään ja sanoivat: Hän on joko hullu tai hän on varastanut.
Mutta kun hän astui kaupungin portista sisään, tuli häntä vastaan
pitkä hautajaissaatto. Ruumisarkun perässä kulki joukko ihmisiä, jotka
itkivät. Ketä te hyvät ihmiset hautaan viette, kun noin itkette?
Urkujenrakentajan kaunista vaimoa, jonka hänen häijy miehensä on
hyljännyt. Hän on osoittanut niin paljon hyvyyttä ja rakkautta, että
me tahdomme haudata hänet kirkkoon. Kun hän tämän kuuli, niin hän
ei virkkanut sanaakaan, vaan kulki ääneti kumarassa päin ruumisarkun
vieressä avustaen sen kantajia. Ei kukaan tuntenut häntä; mutta kun
he yhä vaan kuulivat hänen nyyhkyttävän ja itkevän, niin ei kukaan
häirinnyt häntä, sillä he ajattelivat: varmaan on hänkin niitä monia
köyhiä raukkoja, joille vainaja on hyvää tehnyt. Niin tuli saattokulkue
kirkolle ja kun kantajat astuivat kirkonkynnyksen yli, alkoivat urut
itsestään soida, niin ihanasti, ettei kukaan ollut kuullut urkuja
niin ihanasti soitettavan. He asettivat ruumisarkun alttarin eteen ja
urkujenrakentaja nojautui ääneti lähellä olevaa pilaria vastaan ja
kuunteli säveliä, jotka paisuivat yhä mahtavammiksi, niin mahtaviksi,
että kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Hänen silmänsä painuivat
umpeen, sillä hän oli hyvin väsynyt pitkästä matkastaan; mutta hänen
sydämensä riemuitsi, sillä hän tiesi, että Jumala oli antanut hänelle
anteeksi, ja kun urkujen viimeinen sävel hälveni, silloin kaatui hän
kuolleena kiviselle lattialle. Silloin nostivat ihmiset hänet ylös, ja
kun he huomasivat, kuka hän oli, avasivat he ruumisarkun ja asettivat
hänet hänen morsiamensa viereen. Ja kun he panivat arkun kantta kiinni,
alkoivat urut taasen aivan hiljaa soida. Sitten vaikenivat ne taas
eivätkä koskaan ole sen koommin itsestään soineet.