Jean-Christophe II / Aamu

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Aamu
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
Muutamia vuosia on kulunut. Christophe täyttää pian yksitoista vuotta. Hän kehittää itseään edelleen musiikki-alalla. Hän perehtyy harmoniaoppiin Florian Holzerin johdolla, joka on Pyhän Martin urkuri, isoisän ystävä, sangen oppinut mies; tämä opettaa hänelle, että akordit, yhteissointujen sarjat, joita hän enimmän rakastaa, harmoniat, jotka hivelevät hänen korviaan ja sydäntään ja joita hän ei voi kuunnella tuntematta selkäpiissään väristystä, ovat pahoja ja kiellettyjä. Kun Christophe kysyy, minkä tähden, ei hän saa muuta vastausta kuin että niin on asia: sääntö ne kieltää. Koska hän on luonnostaan taipumaton kuriin, niin hän rakastaa niitä yhä enemmän. Hänen suurin ilonsa on keksiä ihailluissa mestareissa niitä ja mennä niitä näyttämään isoisälle tai opettajalleen. Siihen isoisä vastaa, että noissa säveltäjissä se on ihailtavaa ja että Beethoven ja Bach voivat sallia itselleen mitä tahansa. Opettaja ei ole niin taipuisa, vaan ärtyy ja sanoo happamesti, etteivät ne suinkaan ole heidän parhaita tuotteitaan.
Christophe pääsee ilmaiseksi konsertteihin ja teattereihin; hän oppii käsittelemään hiukan kaikkia soittimia. Viulunsoitossa hän on jo melkoinen taituri; ja hänen isänsä on viisaasti tietysti hommannut hänelle paikan orkesterissa. Hän hoitelee siinä tehtävänsä niin hyvin, että hänet nimitetään muutaman kuukauden koetus ajan jälkeen virallisesti Hof Musik Vereinin toisen viulun soittajaksi. Niin alkaa hän elättää jo henkeään; eikä se olekaan liian aikaista; sillä perheen asiat pahenevat yhä. Melchior on tullut arveluttavan kohtuuttomaksi, ja isoisä vanhenee.
Christophe ymmärtää hyvin surullisen asianlaidan; hän on jo vakavan ja huolestuneen näköinen kuin aikamies. Hän täyttää uljaasti velvollisuutensa, vaikkei hän tehtäviänsä erikoisesti harrastakaan ja vaikka hän on usein nukahtaa väsymyksestä illalla orkesterissa, sillä siellä täytyy olla myöhään ja hänellä on ikävä. Teatteri ei järkytä enää hänen mieltään niinkuin ennen pienenä. Silloin, pienenä, — siitä on nyt neljä vuotta, — olisi hänen suurin kunnianhimonsa ollut päästä siihen arvoon, jossa hän nyt on. Nyt hän ei rakasta enimpiä niistä kappaleista, joita hänen täytyy soittaa; hän ei uskalla vielä lausua niistä arvosteluaan, mutta pohjaltaan ovat ne hänestä typeriä; ja kun joskus sattumalta soitetaan jotain kaunista, niin on hän tyytymätön hyvänsävyiseen velttouteen, jolla se esitetään: hänen rakastamansa kappaleet tulevat silloin hänen seuralaistensa kaltaisiksi, orkesterin virkatoverien, jotka, kun esirippu laskeutuu ja he lakkaavat puhaltamasta tai hankaamasta soittimiaan, pyyhkivät hymyillen hien otsaltaan ja kertovat toisilleen rauhassa vähäpätöisiä juttujaan, aivan kuin olisivat päässeet voimistelutunnilta. Christophe on nähnyt lähempää myöskin entisen ihanteensa, vaalean, paljasjalkaisen laulajattaren; hän kohtaa hänet usein väliaikoina ravintolassa. Kun nainen tietää, että poika on ollut häneen rakastunut, niin hän suutelee mielellään Christophea; se ei ilahuta Christophea laisinkaan: naisen ihomaali, hajuveden tuoksu, paksut käsivarret ja ahnaus herkkuihin innoittavat Christophea; hän vihaa nyt tuota ihannettaan.