Jean-Christophe IV / Kapinoitsija

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kapinoitsija
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
Alkulause. I. Lentohiekkaa. II. Hiekka hautaa.
Jean-Christophen tarinan uuden sarjan ovella, sarjan, jossa tavattavat tuimanlaiset arvostelut saattavat useinkin loukata kaikkiin puoluekuntiin kuuluvia lukijoita, pyydän omia ja Jean-Christophen ystäviä huomaamaan, etteivät koskaan käsitä tuomioitamme lopullisina. Yksikään ajatuksistamme ei ole muuta kuin tuokio elämäämme. Mitä varten eläisimme, ellemme korjataksemme vikojamme, voittaaksemme itsessämme ennakkoluuloja ja laajentaaksemme päivä päivältä ajatuksiamme ja sydäntämme? Malttia hieman! Odottakaa luottamuksella, jos erehdymme. Tiedämme, että olemme erehtyväisiä. Kun huomaamme vikamme, tuomitsemme ne ankarammin kuin te. Joka hetki koetamme saavuttaa yhäti hiukan lisää totuutta. Kun on päästy matkan päähän, arvostellaan, miten ponnistuksemme onnistui. Niinkuin vanha sananparsi sanoo, loppu elämää kiittää, ilta aamua.
Marraskuulla 1906.
Vapaa! Hän tunsi olevansa vapaa!… Vapaa muista ja omasta itsestään! Intohimojen verkko, joka oli häntä kytkenyt kokonaisen vuoden, oli yhtäkkiä murtunut. Millä tavoin? Hän ei sitä laisinkaan tiennyt. Silmukat olivat antaneet myöten, kun hänen olemuksensa ryntäsi. Se oli tuollaista kasvuajan murroskautta, jolloin voimakkaat luonteet repivät väkivaltaisesti rikki menneen vuoden kuolleen kotelon, entisen, nyt heitä tukehuttavan sielunsa.
Christophe hengitti täysin keuhkoin, käsittämättä, mitä oikein oli tapahtunut. Jäätävän kylmä pohjatuuli vinkui kaupungin suuren portin holvissa, kun hän palasi maalta saattamasta Gottfriediä. Ihmiset painoivat päänsä kumaraan rajuilmaa vastaan. Työhön menevät tytöt ponnistivat vimmatusti päin tuulta, joka kiskoi heidän hameitaan; he pysähtyivät hengästyksissään hetkeksi, punoittavin poskin ja nenin, kiukustunein naamoin; näytti aivan siltä kuin heitä olisi itkettänyt. Christophe nauroi riemusta. Hän ei välittänyt vähääkään myrskystä. Hän ajatteli toista sisäistä myrskyä, josta hän viimeinkin oli päässyt. Hän katseli talvista taivasta, lumen verhoamaa kaupunkia, eteenpäin vaivalla ponnistelevia ihmisiä; hän katseli ympärilleen, katseli omaan itseensä: mikään ei sitonut häntä enää mihinkään. Hän oli yksin!… Yksin! Miten onnellista olla yksin, olla omaa itseään! Miten onnellista tuntea päässeensä kahleista, muistojen kidutuksesta, rakastettujen tai vihattujen kasvojen näkemisen harha-aistimuksista! Onnellista saada viimeinkin elää, ja olla nyt, — ei elämän raatelema uhri, vaan sen herra!…