Jean-Christophe Pariisissa II / VI. Antoinette

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
Äidilleni.
Jeanninit olivat noita vanhoja ranskalaisia sukuja, jotka vuosisatoja pysyvät paikoillaan samassa maaseudun kolkassa ja puhtaina kaikilta vierailta sekoituksilta. Sellaisia on vielä Ranskassa paljon enemmän kuin luullaankaan, kaikista yhteiskunnan muutoksista huolimatta; tarvitaan ylen kovaa mullistusta, että se tempaisi ne suvut irti maaperästä, johon ne ovat kiintyneet niin monilla ja syvillä juurilla, etteivät ne itsekään sitä aavista. Järkisyillä ei ole mitään osaa tässä heidän kiintymyksessään, ja aineellisilla eduilla sangen vähän; mitä jälleen historiallisten muistojen opittuun sentimentalismiin tulee, vaikuttaa se ainoastaan harvoihin kirjallisiin ihmisiin. Maaperään sitoo vastustamattomalla voimalla hämärä ja mahtava tunne, joka on yhteistä sekä karkeatekoisille sieluille että älylliselle luokalle, nimittäin, että on oltu murene tätä samaa maata jo vuosisatoja, että eletään sen elämää, hengitetään sen ilmaa, tunnetaan sydämen sykkivän sen rintaa vasten; aivan kuin kaksi ihmistä, jotka nukkuvat vierekkäin samassa vuoteessa; maahan yhdistää se, että hermot ovat siellä herkät seudun pienimmillekin värähdyksille, tuhansille hetkien ja vuodenaikain, kirkkaiden tai pilvisten päiväin vivahteille, kaikelle sekä kuuluvalle että mykälle. Eivätkä suinkaan kauneimmat seudut tahi ne, joissa elämä on leppoisinta, tenhoa enimmän sieluja, vaan sellaiset, missä maa on vaatimattominta, nöyrintä, lähimpänä ihmistä ja puhuu hänelle tutuinta ja kotoisinta kieltä.
Sellainen oli se pieni Keski-Ranskan kaupunki, jossa Jeanninit elivät. Laakea ja kostea seutu, vanha, torkkuva pikkukaupunki, joka tuijotteli ikävystynein kasvoin vieressä olevaan sameaan ja seisovaan kanavaan; ympärillä yksitoikkoinen maaseutu, peltoja, niittyjä, vähäpätöisiä jokia, suuria metsiä, ja sitten taas samaa yksitoikkoisuutta… Ei minkäänlaisia näköaloja, ei huomattavia historiallisia rakennuksia, ei mitään muistoja. Ei kerrassaan mitään, joka olisi ollut omiaan vetämään puoleensa. Mutta kaikki oli siellä luotu pitämään luonaan. Sellaisella horrostilalla ja turtumuksella on salaperäinen voimansa. Kun maistaa sitä ensi kertaa, niin siitä kärsii ja kuohahtaa vimmaan. Mutta henkilö, joka on saanut siitä itseensä vuosisatoja vanhan leiman, ei voi vapautua siitä enää; sen vaikutus on tunkeutunut luihin ja ytimiin; ja tuolla kaiken liikkumattomuudella, harmoonisella ikävyydellä ja yksitoikkoisuudella on hänelle viehätyksensä ja sulonsa, jonka syytä hän ei ymmärrä ja jota hän halveksii, kuitenkin sitä rakastaen, saattamatta sitä unohtaa.