Viimeisellä hetkellä: Seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta

Seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta
Kirj.
Helsingissä,
Kustannus Oy Jalava
1922.
(Ei ole mitään syytä luulla, että ihminen edistyessään
edistyisi myöskin siveellisesti.)
Kuoleman jälkeen
Mistä se lieneekin tänä selittämättömien tuskien hetkenä mieleeni
juolahtanut.
Kuvittelin olevani ahtaassa tynnyrissä, joka uhkasi tukehduttaa minut
tiiviydellään ja puristaa jäseneni kokoon kireillä vanteillaan. Tuon
tuostakin olin näkevinäni valoa jostakin vähäisestä raosta ja saavinani
lyhyen henkäisyn ilmaa keuhkoihini. Mutta koko ajan korvissani sähisi
ja suhisi, rätisi ja ruski vallan kauheasti, kunnes aika-ajoin äänet
äkkiä katkesivat ja yksitoikkoinen vinkuna sai hetkellisen ylivallan —
sanon hetkellisen, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä ruskina ja
sihinä jälleen aloitti helvetillisen sinfoniansa.
Tuntui kuin olisi rajuilmalla pitänyt puhelimen kuulotorvea korvallaan.
Minä huusin, ulvoin, valitin surkeasti, vaikka ääntäni en, ihme kyllä,
kuullutkaan. Tuskani nousi äärimmilleen, kun äkkiä tunsin jonkun toisen
tahtovan tunkeutua olinpaikkaani survoen minua yhä pienempään tilaan
ja ahtautuen kaikista ponnistuksistani huolimatta niin kireälle,
että menetin kykyni huutaa ja olin jo aivan varma tukehtumisestani.
Mutta silloin valoviiru jälleen välähti näkyviini, rätisevä meteli
kasvoi vihlovaksi pauhuksi ja — mikä suloinen tunnelma? — kesken
helvetillistä hälinää olin kuulevinani ihmisääniä.
— Tämä on verraten helppoa, sanoi joku omituisen oudolla ja
kaukaisella äänellä. — Älkää sokaisko ennen aikaa.
… srr-sit-srrrt! — Rätinä ja sihinä katkesi äkkiä, ja vinkuminen
alkoi uudelleen. Valojuova häipyi näkyvistäni, tuska ja kipu palasivat
äskeistä valtavampina, ja minä tunsin, että selittämätön tunkeilija oli
vallannut melkein koko tilan ahdingossani.
Nyt olin tietävinäni, missä olin; salamana se välähti mieleeni:
äskenhän olin kuollut ja nyt siis olin arkussa. Samalla tiesin myöskin,
että tukehtuminen, jos olinkin valekuollut, pian kyllä päättäisi
tuskani. Epätoivon vimmalla hain valopilkkua, tuota lohduttavaa
repeämää, joka juuri oli loistanut edessäni. Yritinpä huutaakin, mutta
tunsin, etten enää siihen kyennyt. — Voi tuskaa, voi kipua — voi
helvettiä!