Kerkkiä

Kuvauksia ja pätkiä
Kirj.
Helsingissä, G. W. Edlund, 1892.
Jouluiloa Korvessa Ristolan Miina Pollen kuolema Kauppalangot Kasvia tutkimassa Työtönnä Pieni pettymys Lähtiessä ja palatessa Yhtä paria huulet Täperän Heikki Yksistä puolin Hukkaan menivät humalat Suvi-illalla Junakohtaus Annu tuulihattu Pirttilän Elna Eräs kaupungin lapsi Pappilan tytöt Bukefalo Ystäväni Erään vanhan tytön elämänkirjasta
Konttoristin huoneessa oli taas häkää. Niin tietysti, kukapa joutaisi vähä väliä juoksemaan vanhan konttoristin uunia korjaamassa!
Hän veti auki pellit ja heittäytyi sitten pitkälleen. Hän oli niin väsynyt, niin uupunut ruumis ja sielu, ettei hän tuntenut mitään halua lähteä joululle ylös kauppaneuvoksen luo.
Täytyi saada levätä ensin. Sillä nuo numerot, tuo nuivertaminen pitkäin yksitoikkoisten laskujen ääressä väsytti häntä välistä niin sanomattomasti. Välistä, niinkuin näin tilinpäätösten aikana, juhlien tullessa, jolloin täytyi koettaa arkina korvata se, minkä pyhät veivät…
Joulun aatto… nyt oli taas joulun aatto. Kumma, miten pian vuodet vierivät numeroidenkin ääressä. Kymmenen… viistoista, kakskymmentä ja yksi joulua hän oli jo tämän katon alla viettänyt. Kaksikymmentä samallaista joulu-iltaa, ihan samallaista… Kaksikymmentä… Ensimmäinen oli erillainen!
Hän oli vastikään päässyt puotipojaksi kauppaneuvokselle, eli kauppiashan hän silloin vielä oli. Isävainaan harmaasta sarkapuvusta tehdyissä vaatteissa hän seisoi uunin vieressä ja katsoi, kun kauppiaan lapset tanssivat kuusen ympärillä. Hänellä oli niin ikävä, niin ikävä, niin ikävä kuin ainoastaan lapsella voi olla, jonka isä on nykyään kuollut ja jonka äiti on kaukana ja joka on joutunut yksin vieraaseen paikkaan, jossa kaikki on hänelle vierasta…
Kauppiaan lasten ilo kirveli hänen sydäntään… hän oli niin yksin, ja kun he joskus uteliaina katsoivat häneen päin, olisi hän mielellään karannut ja piiloutunut jonnekin, vaan hän ei tohtinut…
Silloin nuorin tyttö, joka oli hyvin pieni ja joka jo on kuollut, erkani toisista ja tuli hänen luokseen ja otti hänen kädestään kiinni ja veti mukaan. Ja kun hän ei tahtonut mennä, puristi pikku tyttö lujemmin hänen sormeaan ja veti, veti kaikista voimistaan ja katsoi ylös hänen silmiinsä semmoisella suurella viattomalla katseella… ja silloin hän tunsi iloa, joka melkein vivahti itkuun. Joku muisti häntäkin…