Kevään ajoilta: Jutelmia

Jutelmia
Kirj.
Helsingissä,
K. E. Holm,
1900.
Opin teille. Tavallinen tarina. Lakko. Konnoilla . Ukko Grahn. Tiililotjassa. Sennoilla. Pane soimaan! Raketti.
Opin teille.
Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa
koulussa, kirkkokoulussa, oli uskonnontunti poikaosaston ylimmällä,
kolmannella, luokalla. Opettajana oli seurakunnan apulainen, pastori
Kaarlo August Skutnabb, muutama vuosi sitten papiksi vihitty nuori
mies. Tunnilta lähtiessään kutsui hän kolme eturivin ensimmäistä
oppilasta tulemaan luokseen tänään kello 2, koulun päätyttyä. Sanomme
heitä tässä edempänä vain Fredrikiksi, Anteroksi ja Juhoksi.
Kaikki, mikä vähänkin poikkeaa koulun tavallisesta, virallisesta,
menosta, vaikuttaa oppilaasen sähköisesti: se herättää hänen
uteliaisuuttaan tai vetää puoleensa, hänen vilkkaimman huomion
varsinkin, jos opettajalla on jotain yksityistä asiata hänelle.
Tuommoinen tuttavallinen kohtelu tuntuu oppilaasta varsin hyvältä,
siinä kun on palanen luottamusta häntä kohtaan, ja sellaista pitää
koululainen erinomaisen suuressa arvossa.
Niin nämäkin kolme eturivin miestä tunsivat erityistä mielihyvää
pastorin kutsumuksen johdosta ja rupesivat heti arvelemaan ja
arvailemaan, mitähän hänellä lienee asiata. Luokkatoverit kerääntyivät
heidän ympärilleen, ja oli siinä kuhinaa ja kyselyä ja epätietoisia
vastauksia. Se vaan on varma, että nuo kolme olivat päivän sankareita.
Kaikki nuo kolme olivat melkein yhdenikäisiä, 12-13 vuoden tienoissa.
Vanhin heistä, Juho, puutarhurin poika Krestovskin saarelta, oli
hyvin jänteä pikkumies, kasvot laihat, erittäin tarkkapiirteiset, suu
aina jonkinlaisessa jännityksessä, ikäänkuin joka hetki olisi mitä
tärkeätä päättämässä. — Toiset, Fredrik ja Antero, olivat melkein
yhden- ikäiset, kultasepän-sällin poikia kumpikin. (Anteron isä oli
jo aikaa sitten kuollut.) He olivat naapurusten lapsia ja pienestä
pitäin kasvaneet yhdessä. Ilojansa olivat keskenään jakaneet, yhdessä
pieniä surujansa kantaneet; yksistä puolin aina muitten ahdistaessa,
mutta kahden kesken väliin jankaten, väliin otellenkin, niinkuin
hyväin ystäväin siihen aikaan tapa oli. Ottelun ja kinastuksen jälkeen
jyräiltiin tietysti pari päivää ja kärsittiin kummallakin puolen
sanomatonta ikävää, tietäen kyllä, että jo se toisenkin sydän on
sulanut, mutta odotellen vain, että toinen ottaisi ensimmäisen askelen.
Ja milloin sen otti toinen, milloin toinen, ja sitten lyötiin sovinnon
kättä, ja poissa oli kuin pyyhkäistynä yrmeät välit.