Kylistä, kodeista ja vainioilta: Kertomuksia ja kuvaelmia

Produced by Tapio Riikonen
Kertomuksia ja kuvaelmia
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1894.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
Koivu karjatuvalla. Sisarukset. Kreetaliisa ja Maijastiina. Kyllähän minä jo meinasin, mutta… Konkurssi. Naapurukset. Tuttava. Kelvottomat. Isäntä, hevonen ja koira. Isä on Ameriikassa. Ennen ja nyt. Himojensa herra. Katovuoden kevät, kesä, syys. Miska pantiin kansakouluun. Painajainen.
Koivu karjatuvalla.
Näyttää siltä kuin seuduilla, missä luonnonihanuudet ovat harvinaisempia, eivät ihmisetkään yleensä niitä kaipaisi. Heidän luonteensa kehittyy samanlaiseksi kuin luonto, jokapäiväiseksi, epärunolliseksi. Kun poikkeuksen tapaa, on se melkein kuin luonnonoikku. Se, vaikkapa olisi miellyttäväkin, herättää usein enemmän kummastusta ja ihmettelyä, kuin ihailua.
Se näyttää siltä. Mutta tarkemmin katsoessa huomaa useinkin, miten tuon jokapäiväisyyden kuoren alla elää luonnonihmisten vieno runollisuus salattua elämää. Maailmalle näkymättömänä se siellä ajatusten ja mielikuvitusten äärettömillä aloilla virkistää, voimistaa ja kasvattaa Jumalan kuvaa. Kovan, paksun kuoren alta tuo Jumalankuva pääsee ilmoille vaan varmojen, tarkoin määriteltyjen yleisten ohjeitten mukaan, taikka taas kokonaan mielivaltaisesti, satunnaisissa tunteen purkauksissa. Oikeudentunto se yleisessä mielipiteessä seisoo jaloillaan kuin ikihongan kanto, mutta sellainen tunne kuin rakkaus ja sen ilmiöt, niillä ei ole oikeutta julkisesti esiintyä. Kun ne ilmenevät, tulevat ne kuin varkain, purkautuvat esiin kuin äkkinäinen rajuilma, eli pilkistävät ujosti kuin auringonsäde vankihuoneeseen, kadotakseen jälleen jokapäiväisyyden jäykkään varjoon.
Jospa voisi edes käsittää miten syvästi joku, jonka koti on jossain kivikkomäen kyljessä tahi notkanteessa, hellii ja rakastaa vaivaistakin pihlajaa, joka elää kituvaa elämäänsä tuvan päätyikkunan alla tahi pihalla kaivon luona. Mutta sitä ei voi käsittää. Miksi ei hän, jos hän kerran puita rakastaa, ole istuttanut useampia? Ei, ne imevät nesteen maasta ja ovat jonkullaisena komeuden ja ylpeilemisen merkkinä. Niin hän sanoo. Mutta tuo yksi, siitä hän puhuu, sen lehteen tulosta, kukkimisesta, marjoista, ja katselee kaihomielin, kun se syksyn tullen karistaa lehtensä ja varustautuu luisevana, laihana ja kuolleen näköisenä talvea vastaan. Se on perheen jäsen, jonka kanssa ajatellaan, tunnetaan, jopa puhutaan ja kärsitäänkin.