Mennyt

E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Werner Söderström, Porvoo, 1892.
Vanha kyläkoulumestari sen ensin pani liikkeelle, sen jutun, että salvumies Laivurisen poika on teräväpäisin kaikista kylän pojista. Kun ukko Laivurinen sai tuon tietää, kysyi hän asiaa vielä varmuuden vuoksi itse koulumestarilta, ja tämä tunnusti todella niin sanoneensa. Siitä pitäen isä sitä jutteli kylässä, missä milloinkin oli työssä. Ja ihmiset rupesivat erityisen uteliaina tarkastelemaan Laivurisen Eeroa, onko pojassa mitään erinomaista teräväpäisyyttä. Kyllähän hänessä varmaan oli jotain toisenlaista kuin muissa paimenissa, sillä vähitellen tuli pysyväksi sananparreksi, että Eero on hyvin teräväpäinen poika.
Pidettiin aivan luonnollisena asiana — ja siitä puhuttiin melkein liiankin usein —, että jos vain isä Laivurisella olisi varoja, niin pitäisi panna poika kouluun ja tehdä siitä pappi. Mutta yhtä luonnollinen asia oli sekin, että poika jää perintöammattiinsa, sillä isällä ei ollut ensinkään varoja liikenemään sellaiseen.
Poika rupesi lähentelemään kahtakymmentä ja yhä selvemmin ymmärtämään, mitä ihmiset puhuivat hänestä. Hän ajatteli usein sitä. Ja mitä useammin ajatteli, sitä raskaammalta alkoi kirves tuntua, savi kävi ojanpohjassa yhä vaivalloisemmaksi nostaa: hän ajatteli, ajatteli yhä kiinteämmin mitä ihmiset puhuivat.
Hän oli muuten kyllä hyvin siivo poika, ja maksettiin hänelle hyviä renginpalkkoja. Mutta nyt hän rupesi kuvittelemaan, ettei Jumala ole häntä rengiksi luonut.
Ajatukset kirkonpöntöstä oli hän jo aikoja sitten jättänyt, mutta siellä oli nyt toinen, nimittäin kansakoulunopettajan kateederi; se istui ajatuksissa kuin painajainen.
Vihdoin se puhkesi ilmi. Hän uskoi sen kenelle hyvänsä, joka vain kuulla tahtoi, ja lisäsi aina: Kun olisi vain rahaa, niin…
Tästä ruvettiin puhumaan, ja Eeron lahjat näyttivät todella yhä enemmän erikoisilta, niin että miehet, hyvät kylänmiehet, rupesivat ajattelemaan sitä synniksi, jos tällaisten lahjain pitää kulua puiden hakkuussa ja ojankaivussa.