Erämaan taistelu: Historiallinen romaani

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Santeri Ivalo
WSOY, Porvoo, 1909.
I. Mustanahon rinteellä. II. Piispa tarkastusmatkalla. III. Heimolaiskansan luona. IV. Kalajärville. V. Erämaan taistelu. VI. Maailmalle. VII. Kovassa on korven leipä. VIII. Kaukaisten kuohujen laine. IX. Piispa rauhan tuomarina. X. Marski Kaarlo Knuutinpoika Turussa. XI. Viipuriin. XII. Krister Niilonpoika Vaasa. XIII. Jumalan tuomio. XIV. Kaarlo Knuutinpoika saapuu Viipuriin. XV. Rauhan retkillä. XVI. Rajankäynnissä. XVII. Tupaantuliaiset. XVIII. Terve kuningas! XIX. Karmalan lähteellä.
Helteisesti paahtoi päivä Mustanahon eteläistä rinnettä, jonka tiheään sekametsään oli avattu pienoinen halme, ikäänkuin ruskahtava täplä lehdon vihreään pintaan. Lehdon takana kohosi tumma, syvien varjojen uurtama, havumetsää kasvava kivikkoharju, joka pohjoiskylmiltä suojasi lehtevän rinteen. Mutta siitä alaspäin loivasti laskeutuvan koivikon lävitse pilkisti esiin järven aukea pinta.
Tuo vähäinen viljelystilkku ikäänkuin ujosteli pienuuttaan laidattoman lehdon liepeessä, jykevän vaaran alla. Mutta ne, jotka aholla työtä tekivät, eivät pienuuttaan arastelleet. Vanhaan kaskeen oli siinä peltopalasta raivattava, ja siinä työssä ahersi nyt kevätkesäisen aamupäivän helteessä sen talon väki, jonka savu koivunlatvain välitse kiemurteli sinervälle taivaalle, — itse tupa oli ikäänkuin kätkeytynyt lahden metsäiseen poukamaan.
Kolme oli halmeella raatajaa, neljäs sen laidassa aitaa pani.
Vanhin ajoi hevosta vakoa pitkin ja hallitsi koko hartevan ruumiinsa voimalla raskasta, jykevää puuauraa. Hänen luisevat kasvonsa, joita reunusti harva parta, olivat melkein mustat keväisen ahavan poltosta. Päivän ruskeaksi polttama tukka kihermöi niskassa takkuisina suortuvina. Harvaa, harmahtavaa parranreunaa myöten tipahti silloin tällöin hikikarpalo kuin tiettyä vakoaan pitkin karvaiselle rinnalle, joka auki valahtaneen mekonrinnuksen alta punaisena hohti. Hievahtamatonta lujuutta kuvastui miehen koko jännittyneestä vartalosta, joka oli auran kurkeen niin kiintonaisesti kumaraan painunut, ettei se suoraksi oiennut silloinkaan, kun terä kannon juureen töksähti ja pysähtyi. Niiltä tiloiltaan mies vain hartiavoimalla kyntövehkeensä kohotti ja ärjäisi, suupielestään puhaltaen, hevoselleen, joka taas painautui raskasta käännöstään vetämään.