Iltapuhteeksi 2: Kokoelma pieniä kertomuksia

Produced by Tapio Riikonen
Kokoelma pieniä kertomuksia
Kirj.
Werner Söderström, Porvoo, 1895.
Myöhästyneitä pirstaleita Aamunen unelma Syytinkivaari Hei-juu! Säästä! Mätäkuun juttu Kotionnea Lepotunti Kuolemaan tuomittu
Kanala Huhuinniemi Toista kosi Harvinaista mustasukkaisuutta Kaksi suurta harria Myrsky merellä Lemminkäisen retki Saareen Matin päivät
Tunti Upsalassa Tunnelmain maassa Pikajunalla kesäkuumalla Pariisitar Habit noir
Ainesten uudistuminen on luonnon ijäisten, lahjomattomain lakien määräämä. Eikä luonto suvaitse kehityksenään mitään aukkoa eikä seisahdusta. Kaiken koko suuressa luomakunnassa täytyy muuttua ja vaihtaa muotoansa, syntyä, elää ja kuolla syntyäkseen ja elääkseen uudelleen ja taas vaihtuakseen uusiin muotoihin. Se on säännöllistä, se on pakollista tuo luonnon uudistuminen. Ihminenkin, luomisen herra, uudistuu ja vaihtuu myötään — sanotaan ihmisruumiin aina seitsemän vuoden perästä olevan kokonaan uuden, ihmispolvet vaihtuvat, kansat uudistuvat, ihmiskunta uudistuu. Vanhan täytyy siirtyä uuden tieltä, se on luonnon laki.
Kansojen uudistumista merkitään aikakausien vaihtumisella. Kun yksi aikakausi on loppuun kuluttanut voimansa, kykynsä, »ainesmääränsä», siirtyy se pois toisen, uuden tieltä. Tuo siirtyminen tapautuu tavallisesti vähitellen, kehityksen verkkasessa kulussa, väliin vain on tuo uudistuminen rutompaa, järkyttävämpää ja läpitunkevampaa. Erinäiset ihmishengen suuret voitot sysäävät silloin yhtäkkiä vanhan aikakauden syrjään ja synnyttävät uuden, jolla on uudet muodot, uudet riennot, uudet elämisen ehdot. Ja kansat kokonaisuudessaan, niiden kaikki osat ja nivellykset, seuraavat joko tieten tai tietämättään tuon uudistumisen mukana, niiden elämisen suunta on pakosta kääntynyt uusille urille.
Vaan jos voisi ajatella, että ihmisruumiseen, sen määräaikanaan täydellisesti uudistuttuaan, vielä voisi jäädä jäseniin tai lihaksiin kitumaan ja kiusaamaan joku myöhästynyt, itsepintainen piste tai pirstale »vanhaa ihmistä», jokin viivästynyt, sitkeä molekyli, niin olisi kai se selitettävä samalla tavalla, kuin se tosiasia, että aina jaksonkäänteessä jää vanhasta ja edesmenneestä aikakaudesta jälelle uuden aikakauden elimistöön eräitä myöhästyneitä, piintyneesti uudistumattomia pisteitä ja aineskipeneitä.