Vanhan partiomiehen unelma

Kirj.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.
Puhtaana peitti äsken satanut lumi lakean maiseman, jonka halkasi
törmäinsä välissä mutkitteleva, pieni joki. Ilma oli raikas ja päivä
teki laskua pilvettömälle taivaanrannalle, ennustaen jatkuvia kylmiä.
Lumisen vainion poikki käveli Krankkalan isäntä metsästä päin
verkkaisin askelin jokiahdetta ja siinä olevaa kotitaloaan kohti.
Hän katseli matalaa taloa pää hiukan kallellaan: onpa todellakin
rakennuksen toinen pää vähän vinoon vaipumassa, nyt sen näkee selvästi
lumista lakeutta vastaan. Ei ole tullut taloa ajoissa kengitetyksi…
milloinkapa tässä olisi joutanutkaan, kun kesät ovat kuluneet
lohijoella ja talvetkin enimmäkseen virkatoimissa… Eikö, hitto soi,
ole läävän kattokin kuin kenolleen vaipumassa…!
Astujan pehmoiset koipisaappaat sihahtivat tuskin kuuluvasti
nuoressa lumessa ja hän venytti askeleensa sitä verkkaisemmiksi,
kuta lähemmäs ahdetta saapui, — kiirettä ei tuntunut olevan. Hän,
Krankan Hannu, entinen partiopäällikkö ja nykyinen ruunun lohivouti,
oli jo viidenkymmenen korvissa oleva mies, vähän ylikin, ruumiiltaan
lihavahko ja hiukan kankea, mutta muuten kyllä vielä varreltaan pysty
ja ryhdikäs. Poskilihakset, joita reunusti ruskea kokoparta, hyllyivät
hiukan hänen ojan yli hypätessään, ja kun hän navetan kupeelle
pysähtyi, vetäytyivät hänen kulmakarvansa, jotka varjostivat raukeata
katsetta, tyytymättömyyden poimuihin.
Hän kuunteli. Talossa ja sen ympäristössä oli kaikki hiljaista,
ainoastaan navetasta kuului lypsyllä olevan piikatytön hiljaista
hyräilyä. Mitä se siellä taas renkuttaa? — Niin, tietysti aina vain
sitä samaa…!
Lypsäjä hyräili Vesalan voivatasta ja hänen sankariretkistään tehtyä
rekilaulua. Tietysti sitä, — sitähän ne laulavat heinämatkoilla, sitä
pojat kalarannassa, ja kun naiset tuvassa kertovat satuja lapsilleen,
niin aina vain Vesaisesta. Niinkuin ei niillä partioretkillä olisi
muita miehiä ollutkaan… eikä muut olisi koskaan sotia käyneet…
Krankkalan isäntä istahti rankapinolle ja viskasi viereensä pari
riekkoa, jotka hän rihmoilta palatessaan oli vyössään kantanut. Taas
rupesi häntä kalvamaan se kademieli, jota hän iän tullen yhä useammin
oli tuntenut. — Miksei tehty lauluja hänestäkin ja hänen retkistään?
Olihan hänkin sodissa ollut ja käynyt useammin partioissa kuin koskaan
Vesainen. No, olihan hän tosin niihin aikoihin, jolloin yhdessä
partioitiin Vienassa ja Kuolan tuntureilla, vielä nuorempi mies ja
hiukan hulivili, — Vesainen se piti komennon ja kunniankin, — mutta
miehiähän ne olivat sentään muutkin. Ja sen jälkeenhän hän, Hannu,
oli monet vuodet rajalla varjellut maakuntaa vainolaisia vastaan, —
siitä ei mitään lauleta! Eikä niistä tuimista retkistä, joita hän teki
etelään päin rautamarskin ryttäreitä vastaan ja joista leikki oli
kaukana. Ilkan Jaakosta sieltäkin vain kerrotaan sankarisatuja, tuskin
muistetaankaan Krankan Hannua, joka Santavuorella tappeli ja joka sen
sodan jälkeen vuosia istui Turun tyrmässä, ollen jo helkkarin likellä
hirsipuuta, — näiden kotikulmalaisten puolesta… Jos hänen matkojaan
joskus muistetaankin, niin muistetaan niistä vain joku viheliäinen
turkkijuttu, juttu Tarhalammin luhdista, — ikäänkuin se nyt olisi
ollut mikään erinomainen naurun paikka!