Kristiina Lauritsantytär 1 (of 3): Seppele

Kirj.
Tekijättären luvalla suomentanut
Siiri Siegberg
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.
Ivar Gjeslingin, Sundbyn herran kuoleman jälkeisessä perinnönjaossa armon vuonna 1306 joutuivat hänen tiluksensa Silissä tyttärelle, Ragnfridille, sekä tämän puolisolle Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Nämä olivat asuneet aikaisemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan kartanossa Skogissa, Folion pitäjässä lähellä Osloa, mutta muuttivat nyt Jørundgaardiin, joka sijaitsi ylinnä Silsvoldissa.
Lauritsa kuului sukuun, jota tässä maassa nimitettiin Laamanninpojiksi.
Se oli tullut Ruotsista silloin kun Laurentius Itägööttiläinen, joka
oli ryöstänyt Bjelbojaarlin sisaren, neito Bengtan Vretan luostarista,
tämän kera pakeni Norjan puolelle. Laurentius-herra eli kuningas
Haakon Vanhan turvissa ja joutui suureen suosioon; sai kuninkaalta
Skogin tilan. Mutta asuttuaan maassa kahdeksan ajastaikaa hän kuoli
tautiin, ja leski, Folkungien tytär, jota Norjassa nimitettiin
kuninkaantyttäreksi, lähti takaisin kotimaahan, jossa teki sovinnon
heimolaistensa kanssa. Hänet naitettiin sitten rikkaaseen sukuun
toiseen maahan. Häntä ja Laurentiusherraa ei oltu siunattu lapsilla,
ja niin peri Laurentiuksen veli Ketil Skogin. Tämä oli Lauritsa
Bjørgulfinpojan isoisä.
Lauritsa oli joutunut naimisiin nuorella iällä; hän oli ainoastaan
kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tullessaan Siliin, sekä kolme
vuotta nuorempi vaimoansa. Kasvavana hän oli ollut henkivartiossa
ja saanut hyvän kasvatuksen; mutta naituansa jäi hän asumaan
rauhassa tilallensa, sillä Ragnfrid oli jonkun verran omituinen
ja raskasmielisyyteen taipuvainen luonteeltansa eikä viihtynyt
etelänpuoleisten parissa. Kadotettuaan kolme poikaa kapalolapsina hän
tuli kerrassaan ihmisaraksi. Jotta vaimo silloin joutuisi lähemmäksi
sukuaan ja muita tuttaviaan, muutti Lauritsa Gudbranninlaaksoon. Heillä
oli sinne saapuessaan yksi lapsi elossa, pieni tytär, jonka nimi oli
Kristiina.
Mutta juurruttuaan paikalle he elivät enimmäkseen entistä hiljaista
elämäänsä, pysyttäytyen omissa oloissaan; Ragnfrid ei näyttänyt
välittävän suuria omaisistaan, sillä hän ei käynyt näissä useammin
kuin mitä sopu vaati. Osaksi tämä johtui siitä, että Lauritsa ja
Ragnfrid olivat hyvin hurskasta ja jumalaapelkääväistä väkeä, jotka
kävivät ahkerasti kirkossa, kestitsivät luonaan Herran palvelijoita
ja kirkon asiamiehiä tai pyhiinvaeltajia, näiden matkatessa laakson
pohjaa pohjoiseen, Nidarosiin. Myös kirkkoherralleen — joka oli
heidän lähin naapurinsa ja asui Romundgaardissa — he osoittivat
alamaista kunnioitusta. Mutta muu laakson kansa piti kirkkolaitosta
kymmenyksineen, maaveroineen ja rahankantoineen muutenkin liian
rasittavana, eikä siis viitsinyt enää huolehtia tarkasti paastoista ja
rukouksista ja kuljettaa luokseen pappeja ja munkkeja muulloin kuin
tarpeen vaatiessa.