Kristiina Lauritsantytär 2 (of 3): Emäntä

Kirj.
Sigrid Undset
Tekijättären luvalla suomentanut
Siiri Siegberg
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.
Iltaa ennen Simonin-messua laski Baard Petrinpojan laiva Birgsin
lahteen. Nidarholman apotti oli itse ratsastanut rantaan sukulaistaan
Erlend Nikulauksenpoikaa vastaan, tahtoen samalla toivottaa
tervetulleeksi tämän kotiin tuoman nuoren vaimon. Vastanaineet aiottiin
majoittaa yöksi Viggin apotin omina vieraina.
Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa
laiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja
tuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina
yritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu
hyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin,
niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle — hänen tukkansakin oli ihan
kankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä
ilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missä
Erlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillä
lakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, oli
tosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestä
hänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritauti
kyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtä
kurja koko ajan.
Seuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisi
purjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavien
vieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseen
harjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuin
aallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.
Viggiin oli tullut joukko Erlendin ystäviä ja naapureita aamulla
saattamaan morsiusparia kotiin, ja nyt he ratsastivat lopun matkaa
suuressa seurassa. Maa kumisi hevosten kavioiden alla, sillä se
oli jäätynyt kovaksi kuin rauta. Huuru kierteli ajajien ympärillä;
hevosten karva ja ratsastajien hiukset ja turkinreunat olivat
kuurassa. Erlend oli yhtä valkohapsinen kuin apotti, ja hänen kasvonsa
hehkuivat aamuryypystä ja purevasta ahavasta. Hän oli pukeutunut
sulhasvaatteisiinsa ja oli säihkyvän nuoren ja virkun näköinen; hänen
kaunis pehmeä äänensä kaikui ilakoivana ja uljaana vierasten parista
hänen karautellessaan sinne tänne huutaen ja nauraen.