Louhivaaran patriarkka

language: Finnish
Romaani Pohjois-Karjalasta
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.
Kaukana on Louhivaara suurista kylistä, kaukana Koitereen takalistolla. Saman verran on sieltä matkaa Koitereeseen ja Aunuksen rajaan, lähin kylä Koitereen koillispuolella on Latukkavaara ja sieltä karttuu taivalta Louhivaaran salolle linnuntietä mitaten pari pitkää peninkuormaa.
Louhivaaran salolla on paljon metsää, vähän ihmisiä. Muutama vuosikymmen takaperin olivat Louhivaaran vartiopiirin ruununmaat vielä kirveen koskemattomia. Ne olivat vanhoja ikimetsiä, parempia et voinut löytää koko Ylä-Karjalassa, tuskin Aunuksessakaan muualla kuin Sunujoen varsilla. Siellä oli aikanaan myös hyviä metsiä, mutta moni on vieras sen jälkeen raiskannut isännätöntä Aunuksen maata ja niitä tihutöitä nyt itkee kumisevilla autiokankailla puuton maapolonen.
Mutta tuohon tuonnoiseen aikaan, josta tässä kirjassa puhutaan, ei ollut paljon autiokankaita Aunuksen puolella, vähemmän vielä Louhivaaran saloilla. Itsensä jumala isän istuttamaa näytti siellä olevan kaunis ja tasainen hongikko, jota kasvoi korkean Louhivaaran ja siitä koilliseen olevan Naurisvaaran selkosilla. Ei ollut tällä hongikolla rajaa eikä ääriä, vaarojen välisissä notkelmissa vain hongikko loppui, mutta siellä kasvoi naavaista kuusikkoa, joka oli yhtä hyvää, jos ei vielä parempaakin.
Kauniita olivat silmälle nämä maat. Korkealle Louhivaaran laelle ja melkein yhtä korkealle Naurisvaaralle näkyi niin paljon maailmaa, että siihen oisi mahtunut kymmenen kirkkokuntaa, jos ihmisiä oisi elänyt niin sakeassa kuin monin paikoin muualla maailmassa elää. Mutta täällä oli vain metsää ja metsää, ja siellä täällä vilahti metsän kohdusta kauniita salojärviä, jotka hymyilivät kuin jumala isän silmä eränkävijän iloksi. Kauimpana lounaassa kangastelivat korkealle kohonneina satasaarisen ja malmirikkaan Koitereen suuret vedet, toisaalta suuria saloja siinteli, loputon jono vaaroja sineten ja sineten, aaltomaisina etenivät ja Aunuksen rajan kaukaisuuteen hävisivät.