Korven kulkuri

Lukuja luonnon kirjasta
Kirj.
Englanninkielestä suomentanut
Hertta Enkvist
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.
Korven kulkuri. Pesän varjelijat. Meren tiikeri. Hämäränpeikko. Kun eversti tuli Gallagherin leiriin.
Korven kulkuri.
Tosi Ismael se oli, tuo korven kulkuri, kynnet ja hampaat jok'ainoata muuta erämaan asujanta vastaan, isoa ja pientä. Ja jokainen muu salon eläjä oli myös sitä vastaan – pienet ja heikot uinahtamattoman kauhun vallassa ja voimallisetkin tuntien pelonsekaista vihaa sitä kohtaan. Itse karhukin, joka tyynen halveksivana suhtautui paljoa kookkaampiin vihollisiin, alentui katselemaan tätä valppaalla äkeydellä. Vain jättiläispeura ylenkatsoi sitä täydellisesti ja asteli metsän läpi sen läsnäolosta välittämättä.
Kuitenkin tämä olento, jolle kuului kunnia, että kykeni herättämään noin yleistä pelkoa ja vihaa, tämä metsien kuljeksija, ei ollut villikissaa tai kettua isompi. Uudisasukkaat ja metsästäjät tiesivät sille monta nimeä. Tavailisin näistä oli kalastaja , vaikka on jokseenkin käsittämätöntä, miksi sitä näin nimitettiin, kun sen kuntoisuus kalanpyytäjänä oli vielä paljoa kehnompi kuin pesukarhunkin eikä luonnollisesti mitenkään verrattavissa sellaisiin tottuneihin taitureihin kuin tuhkuriin tai saukkoon. Se tunnettiin myös nimellä musta kissa , vaikka se ei ollut musta eikä kissakaan. Että sen nimittely oli näin vastaamatonta, se ei kuitenkaan ehkä ole niin ihmeteltävää kuin ensimältä tuntuu. Sen olemus ei antautunut täsmällisesti tai likeisesti tarkkailtavaksi, ja mitä valaisua siitä sattumoilta kyettiin saamaan, se hyvinkin saattoi sittemmin osoittautua virheelliseksi.
Suuren ja peloittavan Mustela -suvun jäsenenä tällä synkän hemlock -metsän kulkurilla oli täydesti se salamannopea notkeus ja raivoisa rohkeus, mikä on ominaista sen pienelle serkulle kärpälle, ja samalla tuo armoton viekkaus sekä paljon sitä hämmästyttävää lihasvoimaa, mikä kuuluu sen kookkaammalle sukulaiselle, vihatulle ahmalle eli intiaanipaholaiselle. Vaikka se ei ollut juuri kolmea jalkaa pitempi terävästä, julmasta kuonosta kauniin tuuhean hännän päähän mitaten, oli se uskomattoman vinhain ja vimmattujen hyökkäystensä tähden enemmän kuin tasavertainen vastustaja ketuista voimakkaimmalle tai mille hyvänsä koiralle, joka ei ollut sitä kahta vertaa kookkaampi. Ne harvat vastustajat, jotka sen täytyi tunnustaa itseään etevämmiksi, mitä voimaan tulee, se tavallisesti voitti oveluudella.