Tuhlaajapoika

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Hall Caine
Suomentaneet Väinö Andelin ja Kaarlo Forsman
WSOY, Porvoo, 1904.
Kun Sormi kerran piirtää kirjaimet se eelleen siirtyy; hurskaudella et, älyllä et saa Sitä pyhkimään, sanaakaan pois ei pese kyynelet.
Taivaalle huusin: 'Mikä Sallimastas on viitta, valo ohjaamaan sun lastas pienoista, pimeässä hoippuvaa?' 'Sokea ymmärrys vain!' taivas vastas.
Tuhaksi riutuu toive ihmisrinnan, tai perii pettymys sen onnen hinnan, mi loisti hetken niinkuin lentolumi tomuisess' erämaassa peitti pinnan.
Islanti näytti ihmeellisemmältä kuin konsanaan. Päivällä tuon vanhan, vakaan pohjolan sfinksimäisissä kasvoissa ylt'yleensä näkyy sammuneiden tulien vuosituhansia sitten uurtamia arpia, ja silloin sitä luulisi kuolleeksi, jollei kuulisi tuliperäistä jymyä sen maanalaisista uumenista. Nyt syyskuutamossa se lepäsi kuin suuri rauhallinen eläin, juhlallisena yön sinertävässä hämyssä.
Kuu vielä kumotti, ja kaikki näytti läikkyvän sen hopeahohteessa, talot, laivat, kalaveneet, edessä keinuva vuono, takana siintävä järvi, ympärillä aukeava musta nummi ja etäällä välkkyvät lumihuippuiset vuoret, kun pieni puurakennuksinen pääkaupunki alkoi herätä aamuaskareihinsa.
Tänään oli Thingvellirissä vuotuinen lampaiden korjuupäivä. Lammastarhalle oli runsaan viiden penikulman matka; ja kun Islannissa ei ollut rautateitä, ei postivaunuja eikä mainittavasti maanteitäkään, piti kaupungin nuorison, jos mieli joutua mukaan huviretkelle, olla jo ani varhain liikkeellä pienten pörröisten poniensa selässä.
Tuomiokirkon tornikello juuri löi neljää, kun Thora Nielsen, johtaja Nielsenin tytär, hätkähtäen heräsi unestaan ja kapsahti jalkeille. Hän oli yöksi jättänyt uutimensa alas laskematta, havahtuakseen heti päivän koittaessa, ja malttamatta edes katsoa, että kuutamo se oli hänen silmäluomiaan kutkutellut, hän jo seisoi keskilattialla ja huusi onnellisen nuoruuden heläjävällä äänellä: