Viettelijän päiväkirja

Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
Sören Kierkegaard
Suomentanut V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1907.
Kun Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja 52 vuotta sitten ilmestyi suomeksi, ei sen tekijä vielä ollut saavuttanut sitä kansainvälistä kuuluisuutta, minkä eksistentialismin filosofinen koulukunta on hänelle hankkinut tunnustaessaan hänet oppi-isäkseen ja edelläkävijäkseen. Sen jälkeen kun tanskalaiset Georg Brandes ja Harald Höffding olivat julkaisseet hänestä perustavaa laatua olevat tutkimuksensa, on hänen persoonallisuuttaan ja hänen oppejaan monella tavalla — etenkin Saksassa ja Ranskassa — kommentoitu ja valaistu, ja myös meidän maassamme ovat hänen teoksensa saaneet osakseen lukijakunnan ja tutkijain taholta kasvavaa huomiota. On siksi paikallaan, että seuraavassa hiukan laajemmin kuin puoli vuosisataa sitten kirjoittamassani esipuheessa yritän suomalaisille lukijoille selvittää Viettelijän päiväkirjan asemaa Kierkegaardin laajassa, monella tavoin oikullisessa tuotannossa, joka kauttaaltaan on hänen äärimmäisen kärjistetyn subjektiivisuutensa leimaama.
Kierkegaardin nerouden subjektiiviset piirteet pakottavat hänen aatemaailmaansa koskevan suppeankin selonteon yhteydessä palaamaan hänen elämäkertaansa, johon mahtuu köyhälti ulkonaisia tapahtumia, mutta runsaasti sisäisiä vaiheita ja järkytyksiä. Kierkegaard syntyi Kööpenhaminassa 1813 varakkaan 57-vuotiaan isän ja 45-vuotiaan äidin seitsemäntenä ja nuorimpana lapsena. Osaksi vanhempiensa korkeasta iästä, osaksi isän synkkämielisestä luonteesta itse Kierkegaard uskoo johtuvan sen raskasmielisyyden, josta hän monissa yhteyksissä puhuu ja jota hän kuvaa mm. seuraavin sanoin: Lapsuudesta lähtien on minua painanut raskasmielisyys, jonka tavatonta syvyyttä vastaa ainoastaan minulle suotu erinomainen kyky kätkeä se leikkivän ja elämäniloisen pinnan alle; ainoa iloni niin pitkälle kuin jaksan muistaa on ollut tietoisuus siitä, ettei kukaan ole voinut keksiä, kuinka onnettomaksi olen itseni tuntenut . 24-vuotiaana hän vertaa itseään kaksikasvoiseen Janukseen, jonka toiset kasvot itkivät samanaikaisesti kun toiset nauroivat. Myös ruumiillinen sairaus vieroitti Kierkegaardin ihmisistä ja maailmasta ja tuomitsi hänet yksinäisyyteen ja varsinkin hänen lyhyen elämänsä viime vuosina täydelliseen erakkoisuuteen. Se mieskohtainen kasvatus, minkä ankaran uskonnollinen isä antoi nuorimmalle pojalleen, oli omiaan jo ensimmäisinä elinvuosina tuhoamaan tässä lapsen. Isä siirsi poikaansa oman ilottomuutensa, mutta kehitti hänessä myös didaktisen kyvyn, joka usein sivuaa sofisteriaa. Isän ja pojan loppumattomissa keskusteluissa liikuttiin kaikkialla taivaan ja maan välillä, fantasian ja todellisuuden rajoilla, harjoitettiin ajatusleikkiä, mistä Kierkegaard myöhemmin kehitti loistavan ironisen tyylinsä. Omaa synnynnäistä melankoliaansa poika alkoi pitää milloin sairautena, milloin syntinä. Voidakseen kantaa parantumattoman epätoivonsa taakan hän turvautui uskontoon, johon hänet kotona oli kasvatettu.