Luolaihmiset: Kertomus ihmissuvun alkuajoilta

Kertomus ihmissuvun alkuajoilta
Kirj.
Suomentanut
Toivo Wallenius
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.
Johdanto. I. Lapsi metsässä. II. Ihminen ja hyeena. III. Eräs ateria. IV. Ab ja Tammi. V. Muuan rohkea yritys. VI. Vaarallinen vieras. VII. Odottamaton tapaus. VIII. Sapelihammas ja sarvikuono. IX. Kotosalla. X. Rampa-ukko, opettaja. XI. Kotiaskareita. XII. Rampa-ukon tarinoita. XIII. Abin suuri keksintö. XIV. Uimaretki. XV. Mammutinajo. XVI. Mammutinpeijaiset. XVII. Toverukset. XVIII. Rakkaus ja kuolema. XIX. Kauhun vallassa. XX. Tulimaa. XXI. Kosinta. XXII. Kuherruskuukausi. XXIII. Kuherrusajan jatkoa. XXIV. Jälleen Tulimaassa. XXV. Aimo edistysaskel. XXVI. Rosvon kimpussa. XXVII. Pikku Rampa. XXVIII. Taistelu vallituksella. XXIX. Vanhan Vaaran viimeinen kamppailu. XXX. Esi-isämme.
Tämä on kertomus Abista, eräästä kivikauden miehestä, joka eli niin kauan sitten, ettei sitä aikaa voi tarkoin määrätä, ja rakasti ja taisteli kunnon tavalla.
Tekijä on työssään saanut suosiollista apua muutamilta kahden maanosan kyvykkäimmistä tiedemiehistä, jotka ovat tutkineet esihistoriallisten aikojen elämää. Luonteenomaisella auliudellaan ja harrastuksellaan he ovat auttaneet ja rohkaisseet häntä, ja hän haluaa tässä lausua heille hartaimmat kiitoksensa.
Vain yhdessä kohden tekijä poikkeaa tieteellisen tutkimuksen hyväksymistä teorioista. Tutkittuaan pitemmän aikaa kivikautta koskevia todistuskappaleita ja tiedonantoja, hän tuli vakuutetuksi siitä ettei koskaan ole löytynytkään sitä salaperäistä juopaa, jonka tiedemiehet otaksuvat eroittavan paleoliitisen ja neoliitisen ihmisen toisistaan. Ei tarvita mitään luonnonmullistusta, ei mitään uutta ihmisrotua, voidaksemme ymmärtää sen eron, joka vallitsee paleoliitisen ja neoliitisen ajan muistojen välillä. Kehitys, kokeilu, parantelu ja keksintö, jotka ovat välttämättömiä ihmisessä, riittävät selittämään tuon suhteellisesti nopean siirtymisen toisesta alkuperäisen elämän muodosta toiseen edistyneempään, iskettyjen tarvekalujen ajasta hiottujen aikaan. Ihminen on alusta pitäen ollut kehityksen voimien alaisena, jotka eivät milloinkaan lepää, eivät koskaan kiiruhda. Maa äiti, jonka helmasta hän on noussut, säilyttää turvesoissaan, hautautuneissa luolissaan ja kallioisessa povessaan kertomuksen hänen eri vaiheistaan. Ikuiset lait muuttelevat ihmistä, mutta itse ne ovat muuttumattomia.