Virginia

Vapaista metsistä tarina
Kirj.
Suomentanut
I. K. Inha
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.
Loitompana pähkinäpuuta ja vaahteraa, loitompana valkomäntyä ja punapetäjää, tuonnempana tammea, ketriä ja pyökkiä, etäämpänä valko- ja keltakoivuakin on se maa ja veripunaiset sen hangella varjot.
I luku.
Seisoi neito päin pohjoista rientävän joen äyräällä. Taempana kyyhötti kymmenkunta siloa, kalkilla valkaistua rakennusta. Eteisillä ilmoilla Pohjolan kolkko erämaa päättömine matkoineen, jos kuinka päiviä kulkea, jos kuinka penikulmia pötkiä, erämiehet, intiaanit ja metsän eläimet ainoina taipaleillaan. Pieneen kyläkuntaan kiinni aivan hiipi balsamikuusi ja näre, koivu ja haapa, ja näiden takana väijyivät aavat nevat, selittämättömät kiviroukkiot, metsä. Ei moneen vuoteen ollut se neito mitään muuta nähnyt. Kerran kesässä etsi Englannista purjelaiva hyistä väyläänsä Hudson salmen kautta, halki Hudson lahden, laskeakseen mahtavaan Moose jokeen ankkuriin. Kerran kesässä laski kuuden sylen kanootti kahdentoista melan työntelemänä Abitibin vuolaat vedet. Kerran vuodessa hoputti pieni joukko punavöisiä matkamiehiä uupuneita koiravaljakoitaan jään poikki tuntemattomien erämaataipaleitten takaa tullen. Siinä kaikki.
Vuodenajat vaihtuivat hänen silmäinsä edessä, tylyinä kaikki, yksi sulasta lyhyytensä huolesta alakuloisena. Lyhyen, rehevän kesän kuluessa intiaanit tulivat nahkojaan myymään, talviasemain hoitajat lepäämään ja Englannista laiva sen keralla ne tarveaineet ja korut, jotka hän jo vuotta aikaisemmin oli tilannut. Tuota pikaa oli taas kaikki poissa, häipynyt erämaahan, palannut suureen tuntemattomaan maailmaan. Satoi lumi; jäätyivät joki ja lahti. Kummia Peräpohjan miehiä hiipi ääneti kaupanhoitajan ovelle hylkeennahkoja ja lihaa tuoden. Katkera rautainen pakkanen iski kyntensä Peräpohjaan, autiuden tyyssijoihin. Kuin haamut ajelehtivat siitä ohi peuralaumat revontulien kaarroksessa; hirvi ylväänä ja uhmaillen asteli rannalla mahtavin askelin; sudet ulvoivat näkymättömissä, taikka juoksentelivat joen rannoilla kuin koirat järjestyneissä laumoissa. Yöt ja päivät paukkuivat, jylisivät jäät. Yöt ja päivät liedet puhkuivat uhmaansa pakkaselle, jota eivät kyenneet lannistamaan, autiuden kansan kumartaessa niskaansa talven hirmuvallan alla.