Elsa

Teuvo Pakkala
Ensimmäisen kerran julkaissut Otava 1894
Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.
Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute. Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä näki.
Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä emäntänsä peitteli.
»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä keinoja», puheli emäntä. — »Vimpari kertoi minulle aamulla soman tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli tullut upporikas mies.»
Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua, jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen niitten elämän aikaa.
»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. — »Janne oli silloin pieni, vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti… Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa: 'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.»
Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille. Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön — nurkui ja napisi Jumalaa vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille, vähinosaiselle lähimmäiselle…