Pikku kertoelmia

Produced by Helvi Ollikainen
Kirj.
Theodolinda Hahnsson
Hämeenlinna, Hämäläisen osake-yhtiön kirjapaino, 1878.
Sisällön-luetteloa:
Pitkän-niemen synty (alkuperäinen) Rikas köyhänäkin (alkuperäinen) Katri (mukailema) Tekla (mukailema) Kalastaja-Lassi (mukailema) Onnen Kukkaset (suomennos)
Pitkän-niemen synty.
(Tarina.)
Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järwen pohjoispuolella korkean Kappolanwuoren takana eräs mahtawa hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kaswot werewät, ja kähäräiset hiukset walkoiset kuin ketopellawat. Aimo oli hywä metsästäjä, metsot ja teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekiwät hänen kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko metsästäjiä, jotka uskollisesti häntä seurasiwat ja palweliwat ja kunnioittiwat häntä johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä. Katumaan eteläisellä puolella Mantereenwuoren takana asui myöskin mies: kowa, ankara Kammo. Vaan hänen asuntoansa ei kukaan uskaltanut lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko kamaloita palwelijoita, jotka pitkät keihäät kädessä oliwat warjelemassa hänen kotoansa, eikä kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli muukalainen. Välistä hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli saanut runsaat ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna säilytti. Mutta Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä rauhallisena, wapaana kuin lintunen, ja missä hän wain joutui muitten ihmisten pariin, oli hän terwetullut, sillä hän lahjoitti heille aina metsäsaaliistansa runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli suosiolla katsellut soreaa Aimoa, waan eipä heidän punaposkensa, sinisilmänsä eikä sulohuulensa woineet Aimon sydäntä kahlehtia — wapaus ja metsästäminen oli hänelle aina wain rakkahinta.
Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo wäsyneenä oli palannut metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanwuorelle lepäämään. Täällä hän katseli nyt mielihywällä Katumaan wälkkywää wedenpintaa ja tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järweä; mutta siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet makeaan uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana kaikuwan. Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki Mantereenwuorella nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle käsiänsä, huutaen suloisella äänellä: Aimo, sorea, wäkewä Aimo, auta minua! Pelasta Lempi raukka Kammon kahlehista! Ilta-aurinko laski wiimeiset säteensä neidon keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo häntä katseli, ja tunne ennen tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän huusi, nyt ihastuneena: Lempi, minä sinut pelastan, waikka wiimeiset woimani menettäisin!