Vandiemenin maa

Kertomus nuorisolle
Kirj.
Ruotsista suomentanut S. H—n.
Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881. Emil Hagelberg'in kustannuksella.
I. Siirtolaiset II. Luotsi III. Laivan anastus IV. Myrsky V. Uuden Hollannin eläinkunta VI. Taistelu merellä VII. Kahakka VIII. Vangit IX. Pako X. Tappelu villien kanssa XI. Haavoitettu XII. Vankeus villien luona XIII. Kosto XIV. Metsävalkea XV. Pelastus
Siirtolaiset.
Vandiemenin maa, saari, joka sisältää yli tuhannen neliöpeninkulmaa, on
Uuden Hollannin etelärannalla. Seitsemänkymmentä vuotta sitten
käyttivät sitä englantilaiset pahantekiäin siirtokuntana; kuitenkin
asuu siellä, paitse kahtakymmentä tuhatta pahantekiää, myös yli
neljäkymmentä tuhatta uutis-asukasta, ja sen suloinen ilman-ala sekä
sen lisäksi maan hedelmällisyys houkuttelee vuosittain useampia sinne.
Maan omia asukkaita on luvulleen noin kaksi tuhatta, ja ne asuvat
sisempänä saarta. He ovat pelkureita ja arkoja, käyvät kesällä
alastomina ja suojelevat itsiänsä talvella pakkaselta kengurun
nahoilla.
Eräänä kauniina kevät-aamuna syyskuussa nähtiin saaren eteläisellä
rannalla laiva, joka koki purjehtia Derventevirran suuhun. Taivas
säteili kirkkaasti ja tuuli oli tuskin niin väkevä, että olisi purjeet
täyttänyt. Laiva oli 120 lästiä vetävä priki, ja oli majori Hortonin
oma. Hän oli päättänyt parantaa huonoja asioitansa uudessa maailmassa
ja oli onnellisesti saapunut sinne tyttärensä Helenan ja Lovisan sekä
sisarensa pojan Silman'in kanssa. Vielä oli laivalle tarpeeksi tuulta,
vastustaaksensa virran voimakasta vetoa; mutta perämies, joka monta
kertaa oli heittänyt laskinluodin, ja pohjaa tarkastellut, katseli
turhaan rantaa, huomataksensa laivan liikuntoa. Nyt kuitenkin
tarvinnemme heittää ankkurin , sanoi hän viimein majorille, joka
perheenensä oli tullut kannelle ja uteliaasti tähysteli tuota luvattua
maata. Minä olen myös kuullut, että näillä rannoilla harvoin tuulee,
paitsi kuu myrskyää tahi kun sattuu tuulispäitä. Sentähden meidän
täytynee odottaa nousuveden aikaa.