Nuoren naisen kohtalo

Kirj.
Theodor Fontane
J. Hollo
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1924.
Jo vaaliruhtinas Yrjö Wilhelmin ajoilta von Briest-suvun hallussa olleen Hohen-Cremmenin herrastalon etupuolella lankesi kirkas päivänpaiste keskipäivän hiljaisuudessa lepäävälle kylätielle; puiston ja puutarhan puolella loi suorakulmaisesti suunniteltu kylkirakennus leveän varjon ensin valko- ja viheriäruutuiselle liuskakäytävälle ja sitten suureen istutuspyörylään, jonka keskellä oli aurinkokello ja jonka kehän muodosti canna indica ja rabarberipensaat. Suunnilleen kaksikymmentä askelta kauempana, tarkoin kylkirakennuksen suunnassa, näkyi kirkkomaan kiviaita, pienilehtisen muratin kokonaan peittämänä ja vain eräässä kohden suoden sijaa valkoiseksi sivutulle rautaovelle, ja sen takana kohosi ilmoille paanukattoinen torni, jonka hiljattain kullattu viirikukko kimalteli auringonsäteissä. Päärakennus, kylkirakennus ja kirkkomaan aita sulkivat hevosenkengän tavoin sisäänsä pienen korukasvitarhan, ja avoimeksi jäävällä puolella havaittiin lammikko rantaportaineen ja siihen kiinnitettyine venheineen sekä aivan lähellä keinu, jonka lauta riippui kummastakin päästä kahden nuoran varassa — tukipylväiden seistessä jo hieman kallellansa. Mutta lammikon ja pyörylän välimaalla seisoi kaksi valtavan suurta vanhaa plataania.
Herrastalon julkisivu, pengermä, jolla nähtiin aloesammioita ja pari pajutuolia, soi sekin pilvisellä säällä mieluisan ja samalla kaikenlaista huvia tarjoovan oleskelupaikan, mutta helteisinä päivinä annettiin puutarhapuolelle ehdoton etusija. Niin tekivät varsinkin talon rouva ja tytär, jotka tänäänkin istuivat liuskakivikäytävän syvässä varjossa, selän takana pari villiviinin kiertämää avointa ikkunaa ja vieressä ulkonevat pienet kiviportaat, joiden neljä askelmaa johti puutarhasta kylkirakennuksen välikerrokseen. Äiti ja tytär olivat kumpikin uutterassa työssä, valmistamassa neliömäisistä tilkuista koottavaa alttarimattoa; isolla pyöreällä pöydällä lepäsi lukemattomia villa- ja silkkilankavyyhtejä sekasortoisena joukkiona sekä niiden keskellä, väliaterian jäljeltä, pari jälkiruokalautasta ja suuri kaunis majolikakulho täynnä karviaismarjoja. Nopeasti ja varmasti liikkuivat naisten neulat, mutta äidin istuessa hievahtamatta työtänsä tarkaten, tytär, jota mainittiin nimellä Effi, laski tavan takaa neulan kädestään, nousi ja suoritti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kumarrellen ja ojennellen terveys- ja kotivoimistelun koko ohjelman. Oli ilmeistä, että hän antautui erikoisen mielellään näihin tahallaan hieman naurettaviksi muovaamiinsa harjoituksiin, ja kun hän siinä seisoi, kohotti hitaasti käsivartensa ja laski kämmenensä vastakkain korkealle päänsä yläpuolelle, niin katsahtipa silloin äitikin työstänsä, mutta aina vain vilkaisten ja salavihkaa, koska ei tahtonut ilmaista, kuinka ihastuttavalta hänestä näytti oma tytär, — vaikka sellainen äidillisen ylpeyden liikahdus olikin täysin oikeutettu. Effillä oli yllään sini- ja valkoraitainen, puolittain mekkomainen liinapuku, johon vyötäryksen muodosti tiukalle vedetty pronssinvärinen nahkavyö; kaula oli paljaana, ja niskaan ja hartioille levisi laaja merimieskaulus. Kaikessa, mitä hän teki, liittyivät toisiinsa vallattomuus ja sulo, ja hänen nauravat ruskeat silmänsä osoittivat suurta luontaista älykkyyttä, elämänhalua ja hyväsydämisyyttä. Häntä nimitettiin »Pienokaiseksi», ja hänen täytyi asiaan suostua, koska hänen kaunis solakka äitinsä oli vielä kämmenenleveyttä pitempi.