Buddenbrookit 1: Erään suvun rappeutumistarina

Erään suvun rappeutumistarina
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut
Siiri Siegberg
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
Ensimmäinen luku.
»Mitä se on — Mitä se on…»
»Siinäpä se solmu onkin, ma très chère demoiselle !»
Konsulitar Buddenbrook loi silmäyksen lähellä olevassa nojatuolissa istuvaan mieheensä paikaltaan anoppinsa vierestä, suoratyyliseltä, valkoiselta sohvalta, jota koristi kullattu jalopeuranpää ja jonka patjat olivat päällystetyt kirkkaankeltaisella kankaalla, sekä ryhtyi auttamaan isoisän polvella ikkunan ääressä istuvaa pientä tytärtään.
»Tony!» hän sanoi, »minä uskon, että Jumala—» Ja pieni kahdeksanvuotias hentorakenteinen Antonie, jolla oli yllään aivan ohut vaalea silkkimekko, käänsi hiukan sievää vaaleakutrista päätään isoisän kasvoista, toisti vielä kerran, katsoen harmaansinisillä silmillään pinnistyneesti ja mitään näkemättä huoneeseen: »Mitä se on», ja saneli sen jälkeen hitaasti: »Minä uskon, että Jumala», ja lisäten sitten nopeasti — »on minut ynnä kaikki muut luontokappaleet luonut» tunsi päässeensä tutulle tolalle ja lateli nyt onnesta loistaen yhteen menoon koko uskonkappaleen tarkalleen vastikään vuonna 1835 ilmestyneen katkismuksen uusitun laitoksen sanoilla, jonka sanamuodon korkeastioppinut senaatti oli hyväksynyt. Kun tyttö oli päässyt vauhtiin, tuntui hänestä se samanlaiselta kuin mäenlasku kelkalla talvella veljien kanssa Jerusalemin-vuorelta: pää oli mennä pyörälle eikä voinut pysähtyä, vaikka kuinka olisi tahtonut.
»Lisäksi vaatteet ja kengät», hän hoki, »ruoan ja juoman, kodin ja kartanon, vaimon ja lapset, pellon ja karjan…» Hänen tätä ladellessaan purskahti vanha M. Johann Buddenbrook peittelemättömään nauruun, hänelle ominaiseen hyväntuuliseen hihitykseen, jota hän jo hetken aikaa oli pidättänyt. Hän nauroi sydämen pohjasta voidessaan ilvehtiä katkismuksen kustannuksella ja oli luultavasti yksinomaan tämän vuoksi ryhtynyt koko pikku tutkinnon pitoon. Hän tiedusti Tonyn peltoja ja karjaa, kysyi, paljonko tämä tahtoi vehnäsäkistä ja alkoi hieroa kauppaa. Hänen pyöreitä, rusottavia ja hyvänsuopia kasvojaan, joita hän ei parhaalla tahdollaankaan olisi saanut vihaisen näköisiksi, kehysti lumivalkoiseksi puuteroitu tukka, josta takana työntyi hiirenkarvaisen takin leveälle kaulukselle pieni palmikon alku. Hän oli seitsenkymmenvuotiseksi asti pysynyt uskollisena nuoruutensa pukukuosille; hän oli luopunut vain nappien ja isojen taskujen välisestä kalunakoristuksesta, mutta pitkiä housuja hän ei ollut käyttänyt koko elämässään. Hänen kaksoisleukansa pullotti leveänä, kaksipoimuisena ja tyynen leppoisana valkoisella pitsiröyhelöllä.