Kuolema Venetsiassa

Kirj.
Thomas Mann
Saksankielestä suomentanut
Toini Kivimäki
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.
Gustav Aschenbach eli von Aschenbach, kuten hänen nimensä hänen viidennenkymmenennen syntymäpäivänsä jälkeen virallisesti kuului, oli eräänä kevätiltapäivänä vuonna 19 joka kuukausimääriä esiintyi mannermaallemme niin uhkaavin elein, lähtenyt asunnostaan Münchenin Prinzregenten-kadun varrelta yksinään pitkähkölle kävelyretkelle. Aamupäivätuntien vaikean ja vaarallisen, juuri silloin mitä suurinta varovaisuutta, kaukonäköisyyttä ja tahdon tehokkuutta ja tarkkuutta vaativan työn ärsyttämänä kirjailija ei ollut kyennyt edes päivällisen jälkeen hillitsemään sisäisen, tuotteliaan koneistonsa puhtia, sitä molus animi continuus , joka Ciceron mukaan on kaunopuheisuuden olemus, eikä päässyt vaipumaan siihen vapauttavaan uneen, joka voimien lisääntyvän kulutuksen vuoksi oli hänelle päivittäin tuiki välttämätön. Niinpä hän olikin heti teen jälkeen lähtenyt ulos toivoen ulkoilman ja liikunnon parantavan hänet ennalleen ja auttavan häntä saamaan virkistävän illan.
Toukokuu oli alullaan, ja kosteankylmien viikkojen jälkeen oli tullut petollinen sydänkesä. Englantilainen puutarha, vaikka vasta hennosti lehdessä, oli ollut autereinen kuin elokuussa ja lähempänä kaupunkia täynnä ajoneuvoja ja jalankulkijoita. Puutarhurin asunnolla, jonne yhä hiljenevät tiet olivat hänet opastaneet, hän oli jonkun hetken silmäillyt kansanomaisen eloisaa »Wirtsgartenia», jonka luo pysähtyi ajurinvaunuja ja yksityisten ajoneuvoja. Hän oli jo auringon laskiessa kääntynyt täältä kotimatkalle pitkin puiston reunaa ketoaukeaman yli ja odotteli, koska tunsi itsensä väsyneeksi ja Föhringiltä päin uhkasi rajuilma, pohjoisen hautuumaan kupeella raitiovaunua, joka veisi hänet suorinta tietä takaisin kaupunkiin.
Sattumalta oli pysäkki ja sen lähitienoo autio. Ei kivetyllä Ungerer-kadulla, jonka kiskoraiteet yksinäisinä ja kiiltävinä johtivat Schwabingille päin, eikä Föhringin viertotiellä näkynyt ainoitakaan ajoneuvoja. Kivenhakkaamojen aitausten takana, missä myytävänä olevat ristit, muistotaulut ja hautapatsaat luovat silmien eteen ikäänkuin toisen asumattoman kalmiston, ei mikään liikkunut, ja vastapäinen bysantilaismallinen hautakappeli seisoi äänettömänä mailleen vaipuvan päivän kajossa. Sen kreikkalaisristien ja kirkasväristen, kirkollisaiheisten kuvausten koristamassa päätysivussa näkyi sitäpaitsi sopusuhtaisesti järjestettyjä, kultakirjaimin piirrettyjä otsikkolauseita, kuten: »Te käytte sisälle Jumalan asuntoon» tai »Ikuinen valo loistakoon teille».