Eri tasoilta

Nykyaikainen romaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.
Ylioppilas Urho Koskula oli astunut raitiotievaunuun ajaaksensa sillä Pietarinkadun varrella olevaan asuntoonsa. Viimeiset pennit menivät siihen, mutta kun vain kerran päivässä söi, niin ei olisi ei hinnalla eikä millään lähtenyt »talolta» Pietarinkadulle saakka kävellä laahustamaan.
— Jopa minä söinkin, — ajatteli hän siinä nuokkuessaan, — mutta eihän sitä tiedä milloinka taas saa ruokaa, kun ne viheliäiset ruokaliputkin sattuivat loppumaan ennenkuin se lainapaperi ehti valmiiksi, eikä niillä toisiltakaan nykyään ole mitään vipattavaa…
— Inhoittavia ihmisiä nuo osakunnan kassanhoitajatkin, kun eivät voineet antaa mitään etukäteen vanhalle civikselle; ovat aina niin olevinaan niine kassakokouksinensa, voisivat vaikka tappaa toisen nälkään…
Tehtaankadulla hän hyppäsi vaunusta ja alkoi veltosti kävellä Pietarinkadulle päin. Asuntoonsa tultuaan hän tunsi heti harmiksensa, että huonetta ei tänäänkään oltu lämmitetty, vaikka hän aamulla ulos lähtiessään nimenomaan oli antanut emännällensä siitä määräyksen.
— Aikookohan se muija häätää minut täältä kylmyydellä, kun viime kuun vuokra taaskin on maksamatta, mutta koettakoonkin, ei se mistään saisi tällaiseen kallioluolaan parempaakaan vuokralaista…
Syksyilmat olivat käyneet koleiksi, ja Urhoa vilusti lämmittämättömässä, uutuudestaan vielä kosteassa huoneessa. Hän haki eteisestä mustan, silkkivuorisen päällysnuttunsa, heittäytyi puiselle, narisevalle vuoteellensa ja veti päällysnuttunsa peitokseen. Häntä sekä vilusti että väsytti.
— Jospa nukahtaisi hetkisen näin päivällisen päälle. — Mutta unipa ei tullutkaan. Hänen katseensa harhaili huoneessa esineestä toiseen. Mieli kävi niin kummallisen levottomaksi. Monasti ennenkin oli hän tuijotellut noita huonoja väripainoksia seinillä, ja nuo mustissa kehyksissä olevat valokuvasuurennokset huoneen vuokraajasta, keski-ikäisestä puusepästä ja hänen vaimostaan katselivat niin tyhmän näköisinä häneen. Hän oli lukevinaan vaimon ilmeestä ajatuksen: — eikö maisteri voisi jo maksaa hyyryänsä, me kun niin tarvittas…