Kohtalon tuulissa

Nykyajan romaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.
Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne, jotka elämän leikissä murtuu: toisilta järki hämärtyy, toisilta tuntehet turtuu. —
L. Onerva .
Eräänä lämpimänä huhtikuun yönä istui Janne Pöyhtäri Oopperakellarin edustalla olevalla ajuriasemalla korkealla ajuripenkillään. Hän oli suurikasvuinen, noin kahdenkymmenen korvilla oleva mies, jonka kasvot olivat kaunispiirteiset ja verevät. Suora nenä kulki samassa linjassa korkean otsan kanssa, jolle pienen lakin alta pursusi muutamia ruskeita kiharoita. Huulet olivat täyteläiset ja kaareutuivat kauniisti, ja kokonaisuutena teki suu hyvin herkän, miltei lapsellisen vaikutuksen. Heti ensi näkemältä saattoi huomata, että hän polveutui jostain voimakkaasta, ruumiillisesti kehittyneestä suvusta.
Janne Pöyhtärin ajoneuvot seisoivat kolmantena rivissä odottaen kyytivuoroaan, ja hänen valkoinen hevosensa torkkui huuli lerpallaan. Oli kelirikon aika. Kaduilla oli vielä jonkun verran lunta, mutta reet olivat jo kuitenkin vaihdetut rattaisiin, vaikka kadut olivatkin kuoppaisia ja ilkeitä ajaa. Kaupunki oli miltei pimeä; ennen niin voimakkaasti valaisevat sähkölamput olivat sammutetut. Vain siellä täällä valaisi ikäänkuin salaa jokin heikkovaloinen lamppu, jonka pyöreä lasikupu oli peitetty paksulla, tummansinisellä maalilla.
Kaamea, sininen valo laskeutui likaisille kaduille, niukkana ja aavemaisena kuin valo ruhtinaallisen hautakammion akkunoista. Ihmisten kasvot näyttivät tässä valossa kelmeiltä ja kuihtuneilta. Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, sillä oli keskiyö.
Ajurit, joita täällä Heikin-Esplanaadin ajuriasemalla tavallisuuden mukaan oli paljon, olivat nousseet penkeiltänsä ja kokoontuneet erään rivoista sukkeluuksistaan ja kummallisista elämyksistään kuuluisan ajurin ympärille. Tämä mies istua lohotti ajopeleissään mukavasti nojaten pehmeään selustaan, ja toiset istuivat mikä hänen vieressään, mikä vastapenkillä, ajurinpenkillä, ja pari heistä seisoi likasuojustimilla. Janne yksin istui paikallaan, sillä häntä eivät huvittaneet nuo yölliset aina samanlaisilta kuulostavat jutut, joille toiset rämeästi nauroivat.