Japanilaisia satuja

Produced by Tapio Riikonen
Suomentanut
WSOY, Porvoo, 1918.
I. Shippettaro. II. Ihmeellinen teekeittiö. III. Kalastajanpoika Urashima.
Kauan, kauan sitten, vanhaan hyvään aikaan, jolloin vielä oli keijukaisia ja jättiläisiä, peikkoja ja lohikäärmeitä, urhoollisia ritareja ja hätään joutuneita neitosia, eräs urhea nuori soturi läksi maailmaan seikkailuja etsimään.
Jonkun aikaa hän samoili kohtaamatta mitään erikoisempaa, mutta vihdoin hän eräänä iltana, kuljettuaan tiheän metsän läpi, joutui aution ja yksinäisen vuoren kupeelle. Ei kylää, ei mökkiä ollut näkyvissä, eipä edes hiilenpolttajan majaa, vaikka niitä niin usein tapaa metsän liepeillä. Hän oli seurannut heikkoa ja hyvin ruohoittunutta polkua, mutta vihdoin hän kadotti senkin näkyvistään. Hämärä läheni ja turhaan hän ponnisteli löytääkseen kadotetun tien. Joka yrityksellä hän näytti yhä toivottomammin takertuvan orjantappurapensaisiin ja pitkään ruohoon, jota kasvoi tiheästi joka puolella. Heikkona ja väsyneenä hän hapuili eteenpäin yhä yltyvässä pimeydessä, kunnes hän äkkiä saapui pienelle autiolle ja puoliksi raunioittuneelle temppelille. Kuitenkin se vielä sisälsi pyhätön. Täällä oli toki suojaa kylmältä kasteelta, ja niin hän päätti viettää yönsä temppelissä. Ruokaa hänellä ei ollut; kietoutuen viittaansa ja asettaen oivallisen miekkansa viereensä hän laskeutui levolle ja vaipui pian sikeään uneen.
Puoliyön lähetessä hän heräsi hirvittävään meluun. Ensiksi hän luuli nähneensä unta, mutta melu jatkui, ja koko rakennus kaikui mitä kauheimmista huudoista ja ulvonnasta. Nuori soturi kohottausi varovasti ja tarttuen miekkaansa katsahti ulos rappeutuneessa seinässä olevasta reiästä. Hän näki omituisen ja kaamean näyn. Joukko inhoittavia kissoja pyöri hurjaa ja hirvittävää tanssia, ja niiden kiljunta kaikui hiljaiseen yöhön. Niiden kamalan parkunan seasta saattoi nuori soturi selvästi erottaa seuraavat sanat:
Älköön siitä Shippeitaro kuulko hiiskuvammekaan! Älköön kuulko Shippeitaro!