Kalevala (1862): Lyhennetty laitos

Produced by Tapio Riikonen
Lyhennetty laitos
Tärkeimmillä selityksillä koulujen tarpeeksi varustanut
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 27 Osa.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1862.
Imprimatur: C. R. Lindberg.
Alkulause
Erinäisiä runovärsyjä nykyisessä laitoksessa paikoin tavataan toisilla sanoilla kun entisessä. Niitä ei toki ole omasta päästä saatu, vaan valittu niistä monilukuisista runoin toisinnoista, joita eri laulajoilta kirjoitettuna yleensä löytyy, ja syynä niiden valitsemiseen entisten sijasta on ollut, ei mikään muuttamisen halu, vaan tavallisesti se ainoastaan, että suotava lyhennys sillä tavoin on saatu paremmin mukautumaan.
Syy vastamainittuun erotukseen on se, että tavallisessa kirjakielessä t ja ht, kun ovat kahden ääntiön välissä (pata, lehto), pehmenevät kerakkeiksi d ja hd, jos jälkimäinen ääntiö ei ole pitkä (pataan, lehtoon) ja tavu sanan taipuessa tulee kerakkeella päättymään (padan, lehdon, padassa, lehdossa jne.). Mutta Karjalan (kuin myös Savon ja Kainun) murteessa t ei pehmene, vaan katoo kokonaan (pa'an, lehon, pa'assa, lehossa jne.).
Samoite katoo k peräti l:n ja r:n perästä, eikä pehmene j:ksi, kuin monessa muussa murteessa, ja sentähden tavataan näissä runoissa härän, jälen, kylen, kären, nälän, eikä härjän, jäljen, kyljen, kärjen, näljän. Se kirjoitustapa jo toki muutenkin alkaa kyllä tavallinen olla. Omituinen Venäjän-Karjalan murteellen on sk:n ja tk:n pehmeneminen, edellisen s:ksi ja jälkimäisen t:ksi, jonka tähden sanotaan itettäviä, kaselle, kosen, lasettakoon, matalla, so. itkettäviä, kaskelle, kosken, laskettakoon, matkalla.
Paitsi sanan ensimäisessä tavuessa jakauvat pitkät ääntiöt ja pitkät kaksois-äänet eri tavuihin, jossa tapauksessa aa ja ää muuttuvat oa:ksi ja eä:ksi:
a) nimi-, laatu- ja luku-sanain infinitivo-siassa.