Jumaluskon alkuperä

Kirj.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.
Alkusana. Väkiusko. Ihmisen sielu. Eläinkunta. Kasvikunta. Eloton luonto. Ihmiskäden valmistamat esineet. Tilojen ja toimintojen haltiat.
Tri Erkki Kailan Otavan kustannuksella viime vuonna ilmestynyt teos
Yleisen uskonnonhistorian pääpiirteet tutustuttaa suomalaista lukijaa
uskonnon eri muotoihin. Senvuoksi en ole tässä esityksessäni pitänyt
tarpeellisena lähemmin selostaa kaikkia uskonnonhistoriallisia
peruskäsitteitä, vaan on tarkoitukseni ollut lyhyesti esittää
ainoastaan niitä uskonnollisia käsityksiä, joista kuvastuu eri jumalien
ja haltioiden alkuperä. Näiden kehitystä silmällä pitäessä on usein
yhdentekevää, minkä heimon tai rodun uskomuksista poimii asiaa
valaisevat esimerkit. Kuten lukija huomaa, en tässä suhteessa useimpien
uskonnontutkijain tavalla ole syrjäyttänyt suomensukua. En ole tahtonut
tarpeettomasti mennä virran yli vettä noutamaan ja samalla toivon
teokseni täten voivan enemmän kiinnittää suomalaisen lukijan mieltä.
Sääksmäellä, Saarniemessä heinäk. 24 p:nä 1916.
Tekijä.
Jumalauskon uskonnonhistoriallinen alkuperä kätkeytyy alkukantaiseen
sielu-uskoon, jota edustaa kaksi eri muotoa: usko sielullisiin voimiin
ja sieluihin. Onko edellinen varhempi, jälkimäinen myöhempi aste, kuten
jotkut uskonnontutkijat ovat olettaneet, emme enää voi varmasti
päättää, sillä yksinomaan edellistä edustavaa luonnonkansaa ei nykyään
ole olemassa. Jälkimäinen ei myöskään ole voinut edellistä syrjäyttää,
kehittyneimmilläkin kansoilla elää näet tuo aikaisemmaksi oletettu
uskonnonmuoto yhä edelleen henkisemmän sielu-uskon rinnalla.
Omituinen tapa estää metsän- tai vedennenän tarttumista on se, että
luonnonihminen jo edeltäpäin ikäänkuin rokottaa itsensä, s.o. itse
tartuttaa itseensä metsän- tai vedenväkeä. Mennessään metsään
suomalainen erämies sivelee ruumistaan ja vaatteitaan kuusenhavulla.
Jottei veden vihat tarttuisi, pesee syrjäni vieraaseen seutuun
muutettuaan kasvonsa ja kätensä uuden asuinpaikan joessa. Samoin
peseytyvät samojedit ja syrjänit joka kerta kun he venematkoillaan
saapuvat uudelle joelle. Arvattavasti sama aate ilmenee
viljanleikkaajien tavassa asettaa heti työhön ryhtyessään muutamia
viljankorsia vyöhönsä, jottei selkä tulisi kipeäksi .