Lappalaisten uskonto

Kirj.
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1915.
Johdanto. Vainajainpalvonta. Seita-palvonta. Karhunpalvonta. Luonnonjumalat. Synnytyksenjumalattaret. Kodin-, metsän- ja vedenhaltiat. Noita.
Johdanto.
Pohjan perillä, missä talvi kauan viihtyy jäineen ja lumineen, valjuine
kuutamoineen ja roihuavine revontulineen, mutta kesä valoisine öineen
on vain lyhytaikainen vieras, on lappalaisten laaja kotimaa. Heidän
harvaanasuttu asuma-alueensa ulottuu suurena kaarena Trondhjemin
seuduilta lännessä itään Vienanmerelle asti, jakaantuen Norjan,
Ruotsin, Suomen ja Venäjän Lappiin. Norjan Lapissa on lappalaisia koko
Finmarkenin (Ruijan) ja Tromssan sekä osittain Nordlandin Trondhjemin
ja Hedemarkin amteissa. Ruotsissa tavataan heitä kaikissa
tunturiseuduissa, vieläpä Taalainmaankin pohjoisosissa; talveksi he
laskeutuvat metsäseutuun liikkuen Pohjanlahden rannikkoa kohti.
Suomessa on lappalaisia pääasiallisesti Utsjoella ja Inarissa, joiden
aluetta entisaikaan nimitettiin Kemin Lapiksi, sekä Enontekiössä, joka
ennen luettiin Tornion Lappiin. Venäjän puolella asuu Lappalaisia
Kuollan niemimaalla. Yhteensä nousee mainitun kansan lukumäärä noin
30,000 henkeen.
Entisinä aikoina oli lappalaisten yksinomaisena elatuksena
kalat ja metsänriista. Kalastuksesta elävät vieläkin n.s. kalastajalappalaiset , jotka elinkeinonsa vuoksi ovat sijoittuneet
paitsi sisävesistöjen varsille myös kalarikkaiden vuonojen rannoille,
missä asuvina heitä nimitetään merilappalaisiksi . Metsänriistasta
arvokkaimpana on pidetty karhua ja peuraa. Viimeksimainittu on
kotieläimeksikin kesytetty, ja tuottaa poronhoito lappalaisille
monenlaista hyötyä. Poron lihaa ja maitoa käytetään ravinnoksi, sen
jänteistä valmistetaan lankaa, nahasta vaatteita y.m., sarvista tarve-
ja koriste-esineitä. Porolappalaisia , jotka karjansa mukana nousevat
jäkäläpeitteisille tuntureille, nimitetään myös tunturilappalaisiksi .
Vaivaloisinta on näiden elämä, se kun on alituista vaeltamista
porokarjan kintereillä. Kun lumi keväällä hankeutuu tehden jäkälän
saannin vaikeaksi, alkavat porot vaelluksensa tunturien alapuolisiin
koivumetsiin, missä käyvät laitumella poikimisaikana, kunnes kesäksi
nousevat tuntureille. Alkusyksystä laskeudutaan jälleen metsäseutuun ja
vaellusta täällä kestää jouluun asti. Toisin paikoin porot kulkevat
pitkätkin matkat, mutta tavallisesti on kunkin kyläkunnan kulkureitti
sama. Syksyllä lappalaiset teurastavat porojaan; silloin he entiseen
aikaan näyttävät saapuneen pyhäkköjensä läheisyyteen, missä samalla
toimitettiin uhreja. Paimentolaiselämä pakoittaa tunturilappalaisen
matkoillaan käyttämään asumuksenaan helposti siirrettävää telttakotaa.