Iloisten ukkojen kylä

Kuvaus kannaksen elämästä
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.
Aamun kosteat varjot olivat pienentyneet huomaamattomiin. Kuuma maantie vavahteli kavioitten raisusta kosketuksesta. Ajuriukkoja pyörteli talokujasilta heiluvin ohjasperin valtareitillensä: maantien kiihkeä päivä oli alkamassa. Järvituitun ukot laskettelivat kiehuvissa pölypilvissä asemalle ajorahtiinsa, ja jokaisen pilven sisässä tuikki halu antaa päivän luikahtaa hopeaksi taskujen nurkkiin.
Yläkyliltä luikertelevat tiet solmuuntuivat yhdeksi kappaleen matkaa asema-aukeasta, ja solmu venyi ajanmittaan pieneksi toriksi, jota saarsi kolme raskasnurkkaista ja matalaa talorotteloa. Kaksi niistä oli jähmettynyt tynnyri- ja laatikkovuorien väliin kuin kuskiukot pukeillensa. Niiden tomuisten akkunalasien takana häämötti nauhoissa riippuvia läkkiastioita, saippuatankoja, kauhtuneita karttuunihuiveja ja auringon käpristämiä lastenkenkiä, ja niiden ovet liikkuivat alituisesti sisälläkävijöiden käsien laineissa. Takapihoilla seisoi säännöllisesti ryhmä ajureita, jotka likaisine kaurapusseineen odottelivat myymäläkiireistä hetkeksi kartanolle pujahtavia hikisiä puotilaisia. Mutta kolmanteen taloon keskittyi seudun ajurien elämä, ja siinä talossa oli kyläkapakka. Matala, kerran valkeaksi maalattu rakennus, jonka akkunoista yletti kurkottaa tielle, haavitsi aina aamuisin jokaisen asemalle vyöryvän pölypilven sisästä miehen, täytti hänet väkevällä, kuumalla teellä ja riemukkailla kaskuilla, joitten paineissa päivä sitten hurahti alkuunsa ramakasti kuin nelistämään lähtenyt sälkevä. Ja sama talo tarjosi junien väliajoilla oivallisen kyydittävien väijymispaikan, puhumatta muusta.
Oli kulunut jo aikaa siitä, kun aurinko oli ponnistellut itsensä irti petäjänlatvustosta päin väljiä korkeuksia. Sen ilmoitti jo maantien jytinäkin, kun lähikyliltä ajoi sirppiviiksisiä ajuriukkoja puolipäivän junille, joilta ensimmäiset apajat nostettiin rattaille. Välkkyviin valjastettuja hevosia tuli tuon tuosta kapakan isoon pihakatokseen. Hevosille puhelevia ukkoja hyppi kärreiltä maahan. He taputtelivat kyömikkiensä kauloja, luikahduttivat suitsiremmit liukkaisiin solmuihin, etsivät kaurapussit istuinlaatikoista ja astelivat tarinoiden kauppojen pihoille kauroja tahtomaan. Joku jäi vielä pölyyttämään ruoskansa varrella istuinpatjaa, ja joku jäi tarkastelemaan heponsa kenkiä pitäen pientä kilkutusta ja kyyryssäolijan ähkinää. Hevoset viskoivat katoksessa päitänsä, hännät viuhuivat, valjaat nasahtelivat. Joskus luimahti hevosen pää kiilana toisen kupeeseen, ja huikea kiljahtelu alkoi, johon paiskautui sekaan miesten huutoja ja kirouksia. Pari ruoskan vedällystä ja valjaskulkusten vapiseminen päättivät metelin. Ja uusia ajureita saapui yhtämittaa, yksitellen ja jonoina. Kuka tuli kärreillä seisten, ohjakset viulunkielinä; kuka ajoi ravissa kartanoon ja oli lyötättää äkkipysähdyksellä valjaat hevosen pään läpi; kuka tuli rennosti perällä istuen kuin juomareissua ajaen, joku käveli jo portista sisään ajaessaan rattaittensa vieressä kuin lannanvedättäjä. Kapakkapiha eli yhtenä liikkeitten laineena. Riemusta kirkuvia poikia saapui rattaitten siivillä seisten, ja hevosten pysähtyessä he juoksivat takaisin läheiselle vartiopaikallensa, tienmutkan kivelle, josta loikkisivat taas kapakalle ajaville rattaille.