Elämän loppuessa: Romaani

E-text prepared by Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1908.
Olen jo aikaa päättänyt kirjoittaa nämä lehdet. Mutta en ole voinut, en ole oikeastaan kyennyt mitään työtä tekemään.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Saattaa olla niin. Tuskin terveeksi parantaa, mutta voipi kipuja lievennellä. Minäkin voin jo ruveta tyynemmästi ajattelemaan enkä enää tunne semmoista villiä tuskaa kuin vuosi sitten. Hermostonikin on parantunut. Vain hyvin harvoin herään enää öisin tuskanhuutoihini, enkä enää usein näe noita kauheita unia, jotka olivat niin verisen hirveitä, että päivilläkin pelkäsin.
Maaelämä on varmaan vaikuttanut minuun: tyynnyttänyt hermostoni ja saanut ajatukseni selvemmäksi. Nyt tunnun aika pirteältä, ja aamulla jo päätin, että tänään alan kirjoittaa. Minun on helpompi elää, kun saan panna paperille, mitä olen elänyt ja kokenut. Minulla on ikäänkuin aavistus tai toivo siitä, että saatuani kertoa kaikki tämän uskollisen muistikirjani lehdille, on elämäni helpompaa. Niin minusta ainakin tuntuu.
Kun pääsisin hyvään alkuun. Kertoisinko ensin tyttövuosiltani jotakin ja sitten vasta aloittaisin lyhyen onneni ja surullisen elämäni tarinan?
En tiedä. Mutta eihän minulla olekaan kiirettä. Kirjoitan vähän päivässä, elän muistoissani jonkun hetken. Siten saan ajankin nopeammin kulumaan.
Niinpä niin. Huomenna tulee vuosi siitä, kun palasin lapsuuteni kotiin, isä-vanhan luo. Kuinka hän on minun poissaollessani vanhentunut ja harmaantunut! Vanhus rukka! Kuka tietää, kuka osaa sanoa, mitä hän on minun vuokseni kärsinyt! Minä näen sen hänestä, vaikkei hän siitä mitään ole virkkanut. Tunsin sen silloin, kun hän otti minut syliinsä niinkuin ennen pienenä tyttönä, painoi rinnalleen ja sanoi:
Laila rukkani… isän oma lemmitty…
Ja kuitenkin olin tehnyt vastoin hänen tahtoaan, tuottanut hänelle kauheita kärsimyksiä. Mutta hän ei ole sanallakaan minua siitä muistuttanut, ei sanallakaan kajonnut siihen aikaan, jonka olen ollut naimisissa. Hän kärsii vieläkin nähdessään, että minä suren. Kokeehan hän minulle välisti laskea leikkiä niinkuin ennenkin, koulutyttönä ollessani, saadakseen minut hetkeksikään hymyilemään… Mutta hymy on huuliltani ainiaaksi kadonnut ja ilo mielestä mennyt…