Eri isää: Kuvaus maalaistytön elämästä

Kuvaus maalaistytön elämästä
Kirj.
Hämeenlinnassa,
Arvi A Karisto,
1910.
Isä oli itse tullut Hilmaa kansanopistolta noutamaan. Päästötodistukset
oli annettu ja he olivat nyt palaamassa kotia.
Toukokuu oli kulumassa, kylmänkolea harmaataivainen toukokuu. Isä istui
pitkissä ajatuksissa eikä ollut monta sanaa virkkanut sitten kun
opiston pihalta lähdettiin ja käännyttiin tänne pohjoista kohden. Isä
oli nostanut lyhyen takkiturkkinsa kauluksen pystyyn, suojatakseen
korviaan, kun pureva pohjatuuli puhalteli. Vanha musta nulkutteli
hidasta nulkkaansa ja kärryt liitteissään narahtelivat.
Isä oli Hilman mielestä vanhentunut nyt kuluneen talven aikana.
Korvanjuurelta olivat hiukset muuttuneet harmaammiksi ja silmien
ympärillä olivat rypyt syvenneet.
He olivat jo loitonneet opistolta kymmenkunnan kilometriä, omissa
mietteissään kumpikin istuen. Ilma tuntui niin kovin epärunolliselta,
kylmältä ja pystyvältä. Isä olikin peittänyt Hilman polvet ja jalat
paksulla villahuivilla, ettei tuuli pääsisi niin rupeamaan. Mutta silti
tunsi Hilma kylmän povessa nytkähtävän ja sydänalassa väräjävän.
Kevään pohjoinen tuntuu aina kylmältä ja pystyy ihmiseen pikemmin kuin
talvella , sanoi isä.
Ainahan ne olivat olleet keväiset tuulet kylmiä, siitä asti kun Hilma
muisti. Silloin oli aina lämmin, kun lumet sulivat, etelätuulet
puhalsivat ja päivä paistoi… kun joki jäistä vapautui ja kevättulva
nousi melkein rakennuksen taakse, niin että joenrantapellotkin jäivät
tulvaveden alle. Mutta kun tulva laskeusi, kääntyi tuuli pohjoiseen ja
päivä saattoi olla harmaan pilven peitossa viikkomääriä.
Ne ovat niitä tunturien tuulia , oli isän tapana sanoa. Lappi laskee
loppuja kylmiään pois.
Siitä johtuivat Hilman ajatukset kotia.
Isältä oli jo kuullut kuinka äiti ja pikku siskot ja veljet kotona
jaksoivat. Oli isä kertonut, että kaipuu oli ollut koko talossa. Äiti
auttajaansa kaipasi ja pikku veljet ja siskot kilttiä vanhinta
sisartaan. Oli ollut itselläänkin, isällä, ikävä…