Kesäyö

Taiteilijan elämästä
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1911.
Kesäyö… se on kuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä …
Niemikallion pappilassa, kaukana Pohjolassa, istuivat rovasti ja ruustinna eräänä kirkkaana huhtikuun aamuna ruokasalissa hiljaisella äänellä keskenään puhellen.
Aamiainen oli vasta syöty, rovasti oli noutanut tupakkavehkeensä omasta kamaristaan ja tullut takaisin juttelemaan. Ruustinna oli ottanut sukankudelmansa, ja rovasti poltteli pitkää piippuaan hiljalleen kiikkuen keinutuolissaan.
Anna korjaili aamiaispöydästä ruuanjätteitä ja astioita ja seisahtui väliin keskustelua kuuntelemaan.
Rovasti oli komea ja pitkä mies vielä, harmaa tukka tuuhea. Ruustinna oli lyhyenläntä, harmaahiuksinen hänkin jo, mutta kasvot punakat, erinomaisen miellyttävät, ja silmät lempeät. Edellisen illan postissa oli heille saapunut kirje nuorimmalta pojaltaan, Martilta, taidemaalarilta. Martti ilmoitti siinä tulevansa vanhaan lapsuudenkotiinsa niin pian kuin suinkin ehtisi.
Kirje oli lähetetty Helsingistä, jonne hän oli samana päivänä palannut ulkomaanmatkaltaan. Kirje uhkui rakkautta vanhuksia ja ikävöimistä kotia kohtaan, intoa ja kaipausta saada nähdä kaukaista Pohjolaa, revontulien ja sydänyön auringon maata. Kolme vuotta olikin jo kulunut siitä, kun Martti lähti kotoa. Kotimaassa ja ulkomailla oli hän siitä saakka taidettaan harjoittanut, ja toisinaan oli kulunut monta kuukautta, etteivät vanhukset kuulleet pojastaan mitään.
Mutta nyt tullut kirje oli kuin lämmin tuulahdus eteläisistä maista, ja pappilassa olivat sen johdosta kaikki hyvällä tuulella.
»Kuinka olikaan kirjeen loppuosa?» kysyi rovasti. »Lueppas minulle se vielä kerran, rakas Irene!»
Kirje oli luettu jo useampaan kertaan, mutta yhtä mieluista kuin rovastille oli ruustinnallekin sen uudelleenlukeminen. Ruustinna haki silmälasinsa esille, nousi ja otti kaapin laatikosta Martin kirjeen. Hän istui äskeiselle paikalleen ja alkoi selailla kirjeen arkkeja. Rovasti pani uutta tupakkaa ja asettui selkäkenoon keinutuolissaan.