Murheen voima

Erämaan tarina
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1913.
Hän oli puolilta päivin pannut rengin ja piian kotia ja jäänyt Inkerin kanssa kahden loppuja heiniä latoihin kantamaan.
Päivä oli aamusta ollut lämmin, mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi pohjoiseen ja ilma alkoi nopeasti kylmetä, niinkuin usein Perä-Pohjolassa tapahtuu elo- ja syyskuun vaiheilla. Ja heti kun hän tunsi tuulen henkivän kahden suuren vaaran välisen laakson pohjasta suoraan pohjoisesta ja näki taivaalta poutaisten pilvien katoavan, hän ymmärsi, mitä se merkitsi…
Halla!
Silloin hän toimitti Antin ja Selman kotia, evästäen heidät neuvoillaan. Hän koettaa tulla toimeen Inkerin kanssa ja toivoo ehtivänsä saada kaikki Hukkajänkän heinät latoihin…
Hänen pelkonsa näyttikin toteutuvan. Kuta matalammalle taivaanrannalle aurinko vaipui, sitä kylmemmältä ilma tuntui, tuuli tyyntyi ja viimeinenkin vaalea pilvi katosi. Täällä takalistolla, missä kylmyys huokui kaltioista ja vaarain välisistä soista, oli hallan tietenkin rennompi liikkua, ja rohkeasti se rynnistikin kätköstään, kun ilma kylmeni.
Jo oli päivä laskenut, kun hän ja Inkeri viimeisiä heiniä sulloivat latoon. Tytön posket punoittivat, ja hiki juoksi otsalta.
»Ehdimmepä saada kaikki latoihin, vaikka epäilitte», puhui tyttö ladosta, jossa sulloi heiniä sitä mukaa kuin Lauri hangolla niitä työnsi sisälle.
»Mehän ehdimme tehdä neljästä hengestä», sanoi isäntä kiittäen tyttöä. »Näinhän hauskasti meillä työ käy…» Inkerin silmät loistivat. Tyttöparka oli aina iloinnut, kun oli voinut olla isännälleen mieliksi. Nyt hänen tuntui oikein hyvältä olla, kun isäntä oli tyytyväinen ja hyvällä mielellä.
Lauri keräsi vielä viimeiset perät latoon ja sovitti sitten ikkunalaudat paikoilleen.