Uuteen elämään: Idylli erämaasta

E-text prepared by Tapio Riikonen
Idylli erämaasta
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.
Kaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuilta mailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakka selässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuu olan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa ja pounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin, kuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin. Soiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niiden rantoja, metsän peitossa pysyen.
On valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö.
Vanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevan lämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuon tuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu, tottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalka polun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä ja tukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiat kumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjän tyvi.
Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset ohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien alkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut polkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä asunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen.
Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja heikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota hän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on mustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt ja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja pehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa väsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton kulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan vaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin tai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla. Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan sääskiä ympäriltään.