Japanilaisia satuja

Suomentanut
Valfrid Hedman
WSOY, Porvoo, 1918.
I. Shippettaro. II. Ihmeellinen teekeittiö. III. Kalastajanpoika Urashima.
Kauan, kauan sitten, vanhaan hyvään aikaan, jolloin vielä oli
keijukaisia ja jättiläisiä, peikkoja ja lohikäärmeitä, urhoollisia
ritareja ja hätään joutuneita neitosia, eräs urhea nuori soturi läksi
maailmaan seikkailuja etsimään.
Jonkun aikaa hän samoili kohtaamatta mitään erikoisempaa, mutta vihdoin
hän eräänä iltana, kuljettuaan tiheän metsän läpi, joutui aution ja
yksinäisen vuoren kupeelle. Ei kylää, ei mökkiä ollut näkyvissä, eipä
edes hiilenpolttajan majaa, vaikka niitä niin usein tapaa metsän
liepeillä. Hän oli seurannut heikkoa ja hyvin ruohoittunutta polkua,
mutta vihdoin hän kadotti senkin näkyvistään. Hämärä läheni ja turhaan
hän ponnisteli löytääkseen kadotetun tien. Joka yrityksellä hän näytti
yhä toivottomammin takertuvan orjantappurapensaisiin ja pitkään
ruohoon, jota kasvoi tiheästi joka puolella. Heikkona ja väsyneenä hän
hapuili eteenpäin yhä yltyvässä pimeydessä, kunnes hän äkkiä saapui
pienelle autiolle ja puoliksi raunioittuneelle temppelille. Kuitenkin
se vielä sisälsi pyhätön. Täällä oli toki suojaa kylmältä kasteelta, ja
niin hän päätti viettää yönsä temppelissä. Ruokaa hänellä ei ollut;
kietoutuen viittaansa ja asettaen oivallisen miekkansa viereensä hän
laskeutui levolle ja vaipui pian sikeään uneen.
Puoliyön lähetessä hän heräsi hirvittävään meluun. Ensiksi hän luuli
nähneensä unta, mutta melu jatkui, ja koko rakennus kaikui mitä
kauheimmista huudoista ja ulvonnasta. Nuori soturi kohottausi varovasti
ja tarttuen miekkaansa katsahti ulos rappeutuneessa seinässä olevasta
reiästä. Hän näki omituisen ja kaamean näyn. Joukko inhoittavia kissoja
pyöri hurjaa ja hirvittävää tanssia, ja niiden kiljunta kaikui
hiljaiseen yöhön. Niiden kamalan parkunan seasta saattoi nuori soturi
selvästi erottaa seuraavat sanat:
Älköön siitä Shippeitaro kuulko hiiskuvammekaan! Älköön kuulko Shippeitaro!
Kaunis täysikuu valaisi säteillään tätä kamalaa näytelmää, jota nuori
soturi katseli kummastuksella ja kauhulla. Kun puoliyön aika oli
ohitse, hävisivät aavekissat ja kaikki oli hiljaista jälleen.