Majurin holhokit

Kirj.
Alkukielestä suomentanut
Emil Mannstén
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1902.
Oletteko joskus talvella ollut kuulemassa aamumessua Iisakin
tuomiokirkossa? Ulkona yltympäri templin vallitsee vielä pimeys
ja hiljaisuus. Päiväntuloon on vielä pitkältä, niin pitkältä,
ettei sitä edes ajattelekaan. Raskaita pilviä riippuu yli maan
synkästi ummistettujen silmäluomien tavoin, ja turhaa olisi sieltä
odottaa ystävällistä katsetta, nähdä vilaukseltakaan tähtikirkasta
taivasta. On kylmää ja kolkkoa. Tuo suunnaton kivirakennus näyttää
vielä mahtavammalta ja majesteetillisemmalta kuin muulloin.
Lumi kivirappusilla narisee heikosti jalkainne alla. Uhkeiden
graniittipylväiden luona häämöttää aavemaisia olentoja. Tuossa
astuu esiin muudan, lähenee teitä, ja pimeässä arvaatte sen olevan
kerjäläisen. Mutta eiköhän se ollut harhanäköä vain? Seuraavana
hetkenä näyttää hän ikäänkuin hajautuvan ilmaan. Astutte sisään
pienemmästä sivuovesta. Vielä muutamia askelia, ja teistä on kuin
olisitte joutuneet tyhjään paikkaan, jolla ei ole rajoja. Todellakin
äärettömään tyhjyyteen! Te näette mustia nunnain varjoja, jotka kirjat
kädessä seisovat pitkässä rivissä, mikä häipyy jonnekin kuni viiva
äärettömyyteen. Seinät ovat kadonneet hämyyn, haihtuneet ja rauenneet
tyhjään. Pilareiden mahtavat profiilit katoavat korkeuteen, ja itse
tuo korkeuskin tuntuu niin salaperäiseltä ja käsittämättömältä.
Siellä tuskin huomattavasti kuvautuu hämäriä viivoja, jotka saattavat
teidät aavistamaan, että päänne yläpuolella kaareutuu toinen tyhjyys
— kupuholvi. Etäältä kajahtaa vienosti, niin että korva tuskin
erottaa, rukousveisuun raskasmielinen sävelmä. Mistä kuuluvat nuo
sävelet, äärettömyyden sylistäkö ehkä? Ette voi sitä hetipaikalla
sanoa. Tarkemmin katsoessanne näette himmeän valon kuorissa, joka
loitolta näyttää niin pieneltä. Ne ovat sytytettyjen vahakynttiläin
pienet liekit, jotka siellä sulautuvat valoisaksi usmaksi. Jos
pysähdytte keskelle templiä, näyttää edessänne ja takananne kaikki
kadonneen. Teistä tuntuu kuin liitelisitte salakätköisessä avaruudessa.
Vielä hetkinen, ja teistä tuntuu kuin nämä kivilaatatkin jalkainne
alla luisuisivat jonnekin alas. On samalla niin suloista ja niin
tuskallista. Sielu avartuu kuin tahtoisi se täyttää koko tuon
tyhjyyden. Ei kuulu askeltakaan lähellänne. Muutamia kyyryselkäisiä
ämmiä, yhtä mustia kuin tämä hämäryyskin, sukeltaa siellä esiin, kulkee
vilahtaen ohitse ja katoaa jälleen. Väliin luulisitte kaikkea tätä
mielikuvituksen luomiksi. Aika ajoin sytytetään yhtäkkiä, meteoorin
tavoin, kynttilä palamaan jonkin syrjässä seisovan pyhimyskuvan eteen,
ja kynttilänliekin valossa leviää pimeyteen kimelteleviä säteitä kuvan
kallisarvoisesta kultakehyksestä ja jalokivistä sen säteikössä, ja
noiden säteiden loisteessa erotatte te madonnan lempeät, ystävälliset
kasvot. Ja kun kynttilänliekki kehkeytyy täyteen kirkkauteensa, on
teistä kuin kimaltelevia kyyneliä hiljaa valuisi hänen lempeistä,
hyvänsävyisistä silmistään. Kenenkä tähden vuodatetaan nämä kyynelet,
ja miksi? Ehkä niiden kärsimysten tähden, jotka näkymättömällä
tavalla täyttävät tämän sankan, läpitunkemattoman, kaikki käsittävän
pimeyden?… Tahi ehkä sen surun tähden, joka tavan takaa hienona
kielenä värähtää rinnassanne teidän itsenne huomaamatta?… Mutta
sivukuorin häämöttävässä sumussa ovat silmänne jo keksineet vanhan
messupuvun, johon puettuna pappi toimittaa messua; ja hänen matala,
ikäänkuin sammuva äänensä yltää töin tuskin kuuluviinne kolkuttaakseen
vielä kerran sydämenne ovea ja ikäänkuin kehottaakseen: avaudu
vihdoinkin äläkä pysy kauemmin suljettuna…