Kirjoja ja kirjailijoita III

Kirj.
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.
Eräs kohtalotunteen lyyrikko. Guy de Maupassant. Vita nuova .
Eräs runo rakkaudesta. Platonin Symposion suomeksi. Länsimaan perikato . Hermann Keyserlingin Matkapäiväkirja . Erään filosoofin päiväkirja. Anatole France'in Le petit Pierre . Peter Altenbergin kirjallinen testamentti. Pan Tadeusz . Heinrich Lersch, saksalainen sotarunoilija. Georg Brandesin Caesar-elämäkerta. Eräs saksalainen sanomalehtimies.
Arvojen ja välineitten maailma. F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus . Eino Leinon Räikkö Räähkä . Juhani Ahon kapina-muistelmat. Juhani Ahon viimeinen teos. Juhani Ahon kuolinpäivänä.
Samoinkuin sen kahden edeltäjän, ovat tämänkin kokoelman kirjoitelmat,
yhtä lukuunottamatta, syntyneet sanoma- ja aikakauslehteä varten ja
niissä alkuaan julkaistut.
Helsingissä, helmikuussa 1922.
Viime vuosisadan suurten runoilijain joukossa on Alfred de Vigny'llä
yksinäinen, ylhäinen asema. Hän ei kuulu varsinaisesti mihinkään
määrättyyn kirjailijaryhmään, sanan ahtaammassa mielessä, eikä hän,
vaikkakin monessa suhteessa uusien herätteiden antaja, myöskään itse
muodosta mitään koulua. Yksinäisempänä kuin toisten loistaa hänen
valonsa runouden taivaalla, keskellä tähtisikermiä.
Kun Alfred de Vigny kuoli, ei kukaan voinut sanoa eläneensä
tuttavallisessa suhteessa häneen. Ei myöskään kukaan niistä, jotka
lukevat tai muistista toistavat tämän suuren lyyrikon säkeitä, voi
sanoa tuntevansa häntä läheisesti. Harva lyyrikko on ripittänyt
runoudessaan omaa minäänsä, sen suruja ja iloja, sen pettymyksiä
ja toiveita, vähemmän kuin Vigny — pysyen kuitenkin lyyrikkona.
Mutta tästä samalla kertaa kainosta ja ylpeästä pidättyväisyydestä
huolimatta: mikä salaperäinen vetovoima ja mahti onkaan hänen
lyriikallaan, joka tuntuu avaavan meille valtavat kaksoisportit
runouden maailmasta filosofian maailmaan! Se Muusa, joka on inspiroinut
hänen kylmästi hehkuvat säkeensä, ei ole se kyynelöivä ja hymyilevä
runotar-lemmitty, jonka tunnemme esim. Musset'n elegioista, hän on
taivainen haltijatar, jonka kädessä ei ole lyyra, vaan peili, totuuden
peili. Mitä runoilija tästä kuvastimesta on nähnyt, sen tiedämme
hänen säkeistään: tähtien, ihmisten ja luomakunnan leppymättömän
kohtalon, kaiken olevaisen kärsimystien jumaluuden edessä, joka pysyy
iäti kuurona ja tunteettomana kärsivien huudoille. Siinä maailmassa,
jonka Vigny'n runotar on hänelle näyttänyt, ei tuskalla ole sovitusta
eikä uhrilla tarkoitusta. Toivo on siinä suurin hulluuksista. Ainoa,
mikä on ihailun ja rakkauden arvoista, on inhimillisten kärsimysten
majesteetti, ja ainoa tapa, millä yksinäinen ja ylpeä sydän voi vastata
luonnon ja jumaluuden julmaan mykkyyteen, on jäinen vaitiolo. Jos on
olemassa viimeinen tuomio, on se olemassa vain jumaluudelle, jonka on
tehtävä tiliä maan lapsille siitä kärsimyksestä, jonka alaiseksi se on
heidät asettanut.